GOELRO

ГОЭЛРО (1920)

GOELRO (ven. Государственная комиссия по электрификации России, (Gosudarstvennaja komissija po elektrifikatsii Rossii), suom. Venäjän sähköistyskomissio) oli Neuvosto-Venäjän sähköistämisen valtionkomitea. Joidenkin lähteiden mukaan mittavaa Venäjän sähköistämissuunnitelmaa valmisteli professori Vernadski jo ennen marraskuussa tapahtunutta lokakuun vallankumousta 1917, mutta valtiollisena ohjelmana se liittyy Neuvosto-Venäjän pyrkimykseen aloittaa mittava teollistamisohjelma Venäjän länsimaihin verratun jälkeenjääneisyyden kiinni kuromiseksi.

Alhainen energiankulutus ja sodan aiheuttama energiapula

Vuonna 1913 sähkökulutus asukasta kohden oli Venäjällä 14 kWh ja jo teollistuneissa Yhdysvalloissa 236 kWh. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuonna 1917 vakavia energiapuutteita erityisesti Petrogradissa ja Moskovassa: Bakun öljy ja Donetskin kivihiili eivät riittäneet energiaksi. Marraskuussa juuri lokakuun vallankumouksen jälkeen Lenin antoi määräyksen tätä ehdottaneelle insinööri I. I. Radženkolle rakennuttaa Moskovan alueelle Šaturaan turpeella toimiva sähkövoimala. Tuolloin myös heräsi kiinnostus G. O. Graftion suunnitelmaan perustaa Petrogradin alueelle Volhoviin voimala käyttäen työvoimana asevelvollisia.

Energeetikot kokoontuvat

Tammikuussa 1918 järjestettiin 1. yleisvenäläinen energiateollisuuden edustajien kokous, jossa ehdotettiin toimielimen perustamista voimaloiden rakentamisen johtamista varten. Jo toukokuussa 1918 perustettiin TsES, sähkötekninen keskuskomitea, josta tuli yleiskokousten työnjatkaja. Jäseniksi tulivat johtavat energeetikot: I. G. Aleksandrov, A. V. Vinter, G. O. Graftio, R E. Klasson, A. G. Kogan, T. R. Makarov, V. F. Mitkeviž, N. K. Polivanov, M. A. Šatelen ja muita. Syyksi asiantuntijoiden intoon on arveltu olevan niin isänmaallisuus kuin myös se, että teknokraatteina he saattoivat kokea pystyvänsä toteuttamaan teollistamisajatuksiaan paremmin neuvostovallan kanssa. TsES organisoi joulukuussa 1918 toimiston suunnittelemaan sähköistämistä ja siitä vuoden kuluttua oli Križižanovskilla ehdotus teollisuuden sähköistämisestä valmis esitettäväksi kansankomissaareille.

Ehdotus teollisuuden sähköistämisen valtionkomiteasta

Noin kolmen viikon kuluessa työväen ja talonpoikien puolustusneuvosto suositti ja Lenin allekirjoitti päätöksen GOELRO:n perustamisesta. Valtionkomiteasta tuli 19-jäseninen:

• Gleb Kržižanovski (puheenjohtaja)
• A. I. Eisman (varapuheenjohtaja)
• A. G. Kogan
• B. I Ugrimov
• N. N, Vaškov
• H. S. Sidelnikov
• G. O. Graftio
• L. V. Dreien
• G. D. Duberlin
• K. A. Krug
• M. J. Lapirov-Skoblo
• B. E. Stokel
• M. A. Šatelen
• E. J. Šulgin
• R. A. Ferman (varajäsen)
• L. K. Ramžin (varajäsen)
• A. I. Tairov (varajäsen)
• A. A. Švarts (varajäsen)

Joulukuuhun 1920 mennessä Križižanovskin johdolla noin 200 asiantuntijaa valmistelivat sähköistämisohjelman, jonka hyväksyi 8. neuvostojen yleisvenäläinen kokous ja jonka vahvisti 9. neuvostojen yleisvenäläinen kokous vuosi myöhemmin. Suunnitelman oli määrä tulla toimeenpannuksi 10–15 vuodessa sekä käsittää kaiken kaikkiaan 30 suurvoimalaa, joista 10 olisi vesivoimaloita ja 20 höyryvoimaloita.

Hankkeen tavoite

GOELRO:n tavoitteena ei ollut niinkään raskasteollistaminen sähköistämisen avulla kuin työn tuottavuuden parantaminen laajoilla kansantalouden aloilla korvaamalla ihmis- ja eläintyövoimaa sähköistämällä. Pyrittiin hyödyntämään laajemmin lämpöarvoltaan vähäisiä kivihiililaatuja, turvetta, puuta, kaasua sekä öljyliusketta paikallisesti.

Suunnitelma käsitti sekä toimiala- että aluekohtaisen toimeenpanosuunnitelman. Tätä varten valtakunnallinen suunnitelma jaettiin seitsemään alueelliseen perussuunnitelmaan: pohjoiseen, keskis-teolliseen, eteläiseen, Volgan varren, Uralin, Kaukasian sekä Länsi-Siperian ja Turkestanin suunnitelmaan.

GOELRO suunniteltiin jo alusta lakisääteiselle pohjalle, minkä toimeenpanon takaisi keskitetty taloussuunnitelma. GOELRO:sta tuli Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton ensimmäinen kattava valtionsuunnitelma, joka toimi esikuvana koko kansantalouden viisivuotissuunnittelun myöhemmin järjestävälle valtionsuunnitelmalle, GOSPLANille. GOELRO valtionkomiteana lakkautettiin jo kesäkuussa 1921, jonka jälkeen sen työtä jatkoi GOSPLAN.

Hankkeen tulokset

GOELRO:n ensimmäinen osa A tuli suoritetuksi 1926 mennessä. A:n tavoitteena oli palauttaa sisällissodassa pienentynyt tuotanto. Muut rakentamiseen liittyvät tavoitteet oli suoritettu vuoteen 1935 mennessä. Myös raskas sähkötekninen, tuontia korvaava teollisuus kehittyi. Vuonna 1923 venäläisyhtiö Elektrosila toimitti Volhoviin Leningradin alueelle neljä ensimmäistä 7,5 MW:n turbiinia. 1930-luvun puoleen väliin mennessä oli jo perustettu Elektrozavod (Электрозавод) ja Dinamo (Динамо) Moskovaan, Krasnyi kotelštšik (Красный котельщик) ja Taganrogiin, Turbogeneratornyi zavod imeni S. M. Kirova (Турбогенераторный завод имени С. М. Кирова) Harkovaan. Vuodesta 1934 alkaen Neuvostoliitto tuli voimalaitteiden rakentamisessa omavaraiseksi. Mittavan teollistumisen rahoitukseen käytettiin ylenmääräisen vapaaehtoisuuden lisäksi myös vankityövoimaa. Tuotantohyödykkeiden tuontiin käytettiin myös viljaa, jonka viemisellä 1930-luvun puolivälissä aiheutettiin Volgan varrella ja varsinkin Ukrainassa nälänhätä, jossa kuoli miljoonia ihmisiä.

GOELROn voimalaitoksia

Vesivoimalaitokset

Olhova ja Ala-Syväri Leningradin alueella

Olhavanjokeen rakennettiin Venäjän ensimmäinen vesiturbiinivoimala, mitä rakennettiin vuodesta 1918 joulukuulle 1926. Sähköenergian saatavuuden vuoksi alettiin alueelle 1929 rakentaa alumiinisulattoa, joka valmistui 1932.

Leningradin alueella rakennettiin myös Lotinapeltoon kaksi Ala-Syvärin voimalaa.

Dneprin vesivoimala Zaporožhessa Ukrainassa

1900-luvun alussa oli tehty suunnitelmia noin 90 MW:n sähköntuotantoon Dneprillä, mutta yksikään niistä ei toteutunut. GOELRO:on liittyen perustettiin Ukrainan Zaporožheen (ukrainaksi Zaporižžja) Euroopan suurin vesivoimala Dneprin vesivoimalaitos, joka käynnistettiin 1932.

Tämän lisäksi rakennettiin myös pieniä voimaloita ympäri Ukrainaa. Vuoteen 1929 mennessä oli rakennettu 150 pientä vesivoimalaa yhteisteholtaan 8,4 MW. Näihin pieniin voimaloihin kuuluivat vuodesta 1927 Voznesenskin vesivoimalaitos Etelä-Bug -joella (0,84 MW), Bukin vesivoimala vuodesta 1928 Tšerkasyn oblastissa (0,57 MW), Sutiskin vesivoimala Vinnitsan oblastissa (0,24 MW) jne. 1934 otettiin käyttöön Korsun-Ševtšenkovskin vesivoimala (1,65 MW), joka oli sen ajan mukaisesti erittäin nykyaikainen.

Vuonna 1944 alettiin Ukrainassa kunnostaa ja modernisoida sodan vaurioittamia voimaloita. Dneprin vesivoimalaitos sai uudet turbiinit, mitä lisäsivät sen tehoa noin 100 MW:lla 650 MW:iin. Dneprin vesivoimala teki Zaporižžjasta melkoisen metalliteollisuuskeskittymän.

Dnepropetrovskin kunnostettu vesivoimalaitos toiminnassa sodan jälkeen 1947.

Hiilivoimalaitokset

Kaširan voimala Moskovan alueella

Kaširan voimala otettiin käyttöön 4. kesäkuuta 1922 teholtaan 12 MW:n kokoisena, jolloin se oli Euroopan toiseksi tehokkain hiilivoimala. Samana vuonna vedettiin Moskovaan asti 110 kV:n voimansiirtolinja, joka oli lajissaan silloin Neuvosto-Venäjän ensimmäinen. Laitos evakuoitiin osittain ja jäljelle jääneellä kapasiteetilla ylläpidettiin tulalaisia asetehtaita. Vuonna 1943 laitos pantiin jälleen toimimaan kokonaan entisellä paikallaan, mutta nyt 186 MW:n teholla.