Kaakeliuuni

Puolalainen 1500-luvun lopun kaakeliuuni Hrodnan linnassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella.

Pottikaakeliuuni Suurherttuoitten palatsissa Vilnassa, Liettuassa.

Chinoiserie-tyylinen kaakeliuuni 1700-luvulta latvialaisessa Rundāles pils -linnassa.

Carl Johan Cronstedtin vuonna 1767 julkaisema piirros varaavasta kaakeliuunista, jossa on muurin sisällä kiertävä savukanava.

1700-luvun tasasivuinen ruotsalainen kaakeliuuni, Stora Ängbyn kartano.

Pylväsmäinen kaakeliuuni 1700-luvulta, arkkitehti Jean Eric Rehnin piirros.

Helsingin kaupungintalon pylväsmäinen kaakeliuuni 1800-luvulta.

Kaakeliuuni eli kakluuni on tulisija, joka muurataan perinteisesti kuppikaakeleista ja tiilistä.

Kuppi- eli pottikaakelit ovat osa uunin rakennetta ja niin ikään myös ne varastoivat lämpöä. Kuppikaakelien ansiosta perinteinen kaakeliuuni voidaan purkaa ja pystyttää uudelleen rikkomatta kaakeleita. Uunien tiilisisus kestää yleensä säännöllisessä käytössä 20–30 vuotta, mutta vanhoja toimivia kaakeliuuneja löytyy sadankin vuoden takaa.

Historia

Ensimmäiset kaakeliuunit olivat rakenteeltaan avoimien tulisijojen tapaan muurattuja ja niiden savukanavat johtivat suoraan piippuun. Niitä alettiin rakentaa Euroopan saksankielisellä alueella 1300-luvulla ja pohjoismaissa 1400-luvun jälkipuoliskolla.

Suomen ensimmäisenä kaakeliuunina on pidetty uunia, joka rakennettiin Turun linnan linnantupaan eli tärkeimpään oleskelutilaan vuonna 1543. Linnan inventaarioissa mainitaan vuonna 1562 savenvalaja ja kaivauksissa on löytynyt 1500-luvun lopun saksalaisia kuppikaakeleita. Tukholman Tre Kronor-linnassa mainitaan olleen kaakeliuuneja 1560-luvulla. On kuitenkin mahdollista, että kaakeliuuneja oli jo aiemmin esimerkiksi Laukon kartanossa Vesilahdella.

1500-luvun kaakeliuunit olivat avoliesien "varaajayksiköitä", eikä niissä ollut edes savuhormia, vaan niihin nostettiin lieden hiillos yöksi lämmittämään massiivista "patteria". Vähitellen kehittyi savuhormillinen malli ja Turun linnan inventointiluettelossa vuonna 1634 on tieto "Uudessa Tilihuoneessa kolme kaakeliuunia rautapelteineen ja muine tarpeineen".

Kaakeliuunin rakennepiirustus ilmestyy ensimmäisen kerran vasta vuonna 1695 Tukholman muurariammattikunnan mestarinäytepiirustuksena. Suomen vanhin kaakeliuuni on Kristiinankaupungissa Lebellin talossa ja ajoittuu 1760-luvulle, mutta on tyypiltään 1700-luvun alun mallia.

Varaava kaakeliuuni mullistaa energiankäytön

1700-luvun loppupuolella Ruotsissa huolestuttiin polttopuiden riittämisestä, joten ruotsalaiset kenraali, kenttämarsalkka Fabian Casimir Wrede (1724–1795) ja hovi yli-intendentti, arkkitehti Carl Johan Cronstedt (1709–1777) saivat kuningas Kustaa III:lta ja valtioneuvostolta tehtäväksi tammikuussa 1767 suunnitella mahdollisimman energiatehokas lämmitysuuni. He kehittivät jo samana vuonna uuneihin muurin sisällä kiertävän hormiston eli savukanavat. Suunnitelma julkaistiin syksyllä 1767 valtioneuvoston toimesta pienenä kirjasena nimeltä "Beskrifning på Ny Inrättning af Kakelugnar Til Weds Besparing. Jämte Bifogade Kopparstycken. Utgifwen af Praesidenten Grefwe C.J. Cronstedt." ("Kuvaus kaakeliuunien uudesta polttopuita säästävästä tavasta"). Jo samana vuonna muurattiin valtaneuvos Gyllenstiernalle kaksi kaakeliuunia, joissa savukanavat kävivät "ristiin rastiin" sekä "uuden mallisen tiiliuunin, jossa tuli kulki viiteen kertaan ylös ja alas".

Savu kiertää uunin sisällä, jolloin tiilet varastoivat lämpöä itseensä ja luovuttavat ne hitaasti ja tasaisesti huoneeseen. Takaisin saadun lämmön määrä oli jopa 70 prosenttia eli noin kahdeksan kertaa parempi kuin aiemmissa uuneissa ja uuni piti lämmittää vain kaksi kertaa vuorokaudessa ja antoi lämpöä 10-12 tuntia. Kaakeliuuneja valmistettiin Mariebergin (1760–1782) ja Rörstrandin posliini- ja fajanssitehtaissa Tukholmassa vuodesta 1726 lähtien.

”Kaikki aiemmat tulisijakeksinnöt, vaikka ne eroavatkin toisistaan ​​joiltakin osin, perustuvat samaan periaatteeseen, joka on hyödyntää kaikki mahdollinen lämpö useiden kiertoteiden avulla, jotka johtavat tulta ja savua ennen kuin ne pääsevät ulos”, kirjoitti Cronstedt kaakeliuuneista. ”Alla föregående Inventioner af eldstäder, ehuru väl i et och annat skiljaktige, äro likväl grundade på enahanda principe, som är, at medelst elds och röks ledande flera omvägar, profitera af all möjlig värma, innan den samma slipper ut i fria luften.”

Uusi rakenne otettiin käyttöön laajasti Ruotsissa ja Gripsholmin linnan uudisrakennus 1770-luvulla varustettiin näillä "putkellisilla" uuneilla. Kaikista 1700-luvun kaakeliuuneista kaksi kolmasosaa ovat näitä savukanavallisia ja ja näin ollen myös pienemmällä suuaukolla varustettuja.

Kirjaa seurasi vuonna 1775 uusi tarkistettu painos, jonka julkaisi Tukholman ylikäskynhaltija Carl Sparre ja jota täydensivät arkkitehti Erik Palmstedtin laatimat lisäuunien muunnelmat. Uuden painoksen esipuheessa korostettiin erityisesti, että uunit pystyivät säästämään jopa 40 % polttopuuta.

Kaakeliuunit Suomessa

Suomessa kaakeliuuniteollisuus kukoisti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Suomessa toimineita kaakelitehtaita olivat mm. Turun kaakelitehdas Oy (nykyään Pukkila), Wilh. Andsténin Tehdas Oy (1842–1915), Arabia (uunien valmistus 1873–1916), Rakkolanjoen kaakelitehdas Oy (1877–1930), Oy Ruoholahden kaakelitehdas (1870–1908) sekä Tampereen kaakelitehdas Oy (1896–1912) ja tiettävästi myös Herttoniemen fajanssitehdas (1762–1845).

Ennen rakennuksia lämmitettiin ainoastaan kaakeliuuneilla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kuitenkin erilaiset lämmitysjärjestelmät kehittyivät vaihtoehdoiksi uunien rinnalle, ja 1930-luvulla kaakeliuuneja alettiinkin purkaa taloista. Kun keskuslämmitys yleistyi 1960-luvulla, lopetettiin viimeinenkin kaakeliuunitehdas.

Vuodesta 2007 lähtien Hattulan Kaakelitehdas valmistaa ainoana Suomessa käsintehtyjä uunikaakeleita.

Tyylisuunnat

Kaakeliuunit ovat aina seuranneet aikansa tyylisuuntauksia.

1500- ja 1600-luvuilla kaakelit olivat vihreitä, ruskeanpuna- ja keltalasitettuja. Koristeaiheina niissä ovat muotokuvat, maljakot ja groteskisti muotoillut ihmishahmot. Vastaavia on löydetty Göteborgista.

1700-luvulla rokokoon aikana sisustuksia alettiin suunnitella kokonaisvaltaisesti ja kaakeliuunistakin tuli entistä vahvemmin osa koko sisustusta. Kaakeliuuni on siis lämmitysjärjestelmän lisäksi sisustuselementti. Kun Rörstrandin posliini- ja fajanssitehdas perustettiin vuonna 1726 Tukholmaan, mainittiin yhtiösopimuksessa, että se tehtiin "delftiläisen mallin" mukaan, hollantilais-saksalaisen tyyliin. Kaakelit olivat koristeltuja sinisin kuvioin valkoisella pohjalla. Myöhäisbarokin raskaat muodot ja värit väistyä kepeämmän ja vaalempisävyisen rokokoon tieltä. Ranskalainen cheminé-uuni on vaikuttanut voimakkaasti mm. arkkitehti Carl Hårlemanin ja hänen vaikutuspiirinsä suunnittelemiksi arvioituihin uunien piirroksiin 1750-luvulla ja jonka kaltaisia Rörstrand sittemmin valmisti.

1700-luvun keskivaiheilla oli kehittynyt tasasivuinen ruotsalaisen rokokoo-kaakeliuunin standardimuoto. Suunnilleen samoihin aikoihin kehittyi toinen yleistyyppi: lieriönmuotoinen, pylväsmäinen kaakeliuuni, jossa saattoi olla ulkopinnassa syvennys eli lokero ja pyöreä lista. Tämä uunityyppi näyttää olevan aito ruotsalainen luomus.

Nykyaika

Nykyään kaakeliuuneiksi kutsutaan myös kaakeleilla (pelkillä sileillä laatoilla) päällystettyjä tulisijoja, mutta näissä kaakelit eivät ole osa uunin rakennetta. Kaakelointi on kuin missä tahansa muualla sisustuksessa, seinissä jne. Kaakeleita ei saa irti ehjinä.

Nykyisin kaakeliuuni voi olla varalämmön lähde, sen avulla voidaan säästää lämmityskustannuksissa ja se on edelleen tärkeä sisustuselementti.

Katso myös

• takka
• uuni
• vuolukiviuuni
• leivinuuni

Aiheesta muualla

• Moisio, Minna: Kaakeliuuni Suomessa. Valokuvat Anne Nisula. Helsinki: Aviador 2025. ISBN: 9789523814080

• Tietoa kaakeliuuneista, Kaakelitehdas.fi (Arkistoitu – Internet Archive)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaakeliuuni Wikimedia Commonsissa

• Kaakeliuunien Suomen Perinneyhdistys Ry*