“Tehdas, jossa työ suoritetaan koneellisesti, saattaa walmistaa 10 kertaa enemmän kuin mitä maassa sen alaan kuuluvia tuotteita tarwitaan.”
Elokuussa 1908 Tampereen Sanomat hehkutti kaupungin teollisuuselämän uusimpia tuulia. Oikeastaan uutisen aihe kohosi naapurikunnan puolella, sillä Pispalanharju, jonne nyt rakennettiin modernia haulinpudotustornia, oli osa Pirkkalan pitäjää.
Tehtaan nimi oli kuitenkin vanha tuttu Tampereen haulitehdas, ja se oli toiminut jo yli puoli vuosisataa. Porin rautatien varresta, Pispalan pysäkin kohdalta oli löytynyt oiva paikka uudelle haulitornille, kun vanha tuli tiensä päähän Pyynikin puolella.
Kauppias Hjorth rakensi nyt suuren maailman malliin.
“Koneet, jotka on tilattu Englannista, Ameriikasta ja Saksasta, owat jo tulossa ja asettaa ne käymäkuntoon eräs alallaan huomatuin belgialais-saksalainen insinööri.”
Koneiden lisäksi myös itse torni oli suurilta osin ulkomaista tuontitavaraa. Teräsrakenteet rahdattiin Saksasta, ja osaavat miehet seurasivat mukana.
– Miehet työskentelivät muistaakseni markan päiväpalkalla. Heillä oli puutelineet tolppien nokassa, eikä työmaalla ollenkaan kaiteita. Touhu näytti aika hurjalta, sanoo Tampereen tilapalveluiden suunnittelupäällikkö Mikko Allinniemi.
Omissa silmissäni hurjalta näyttää myös 55-metrinen portaikko Allinniemen takana. Seisomme haulitornin juurella pukeutuneena tukeviin valjaisiin. Valjaiden kahta suurta klipsiä on kohta tarkoitus liu'utella tornin kaiteisiin kiinnitettyä vaijeria pitkin.
Allinniemi on kokenut tornissa kävijä, ja lähtee matkaan ensimmäisenä. Saan ohjeeksi seurata niin, ettei samalla porrasnousulla ole koskaan kahta yhtä aikaa.
Jo parin nousun jälkeen pulssi alkaa olla koholla, vaikka etenemme hitaasti. Tässä ei nyt ole kyse kunnon puutteesta vaan hieman yllättäen hiipineestä jännityksestä. Seinien puuttuminen korostaa ympäröivää tyhjyyttä. Naapurin kuusikerroksisen talon parvekkeilla tuskin ketään hirvittää, mutta täällä tien toisella puolella rinnassa jytisee.
Syyskuinen tihku pisaroi kapeilla metalliaskelmilla. Aivan kuin se saisi ne lipsumaan. Nieleskelen ja mietin entisaikojen haulimestaria. Hän kiipesi torniinsa laittamaan tulia lyijypatojen alle aamuisin ennen viittä. Millaisia mahtoivat olla ne työmatkat, joiden aikana taivaalta ei sadellut harvoja syyspisaroita vaan esimerkiksi kaikenjäädyttävää alijäähtynyttä vettä? Uskoni 1900-luvun alun jalkineiden pitävyyteen ei ole kovin vankka, enkä uskalla ajatella liukasta ajatusta loppuun vaan jatkan matkaa.
– Sirpaleeniskemiä! Mikko Allinniemi huutaa ylempää ja osoittaa suurta reikää teräspalkissa Näsijärven puolella.
Reiät erottuvat selvästi. Haulitorni kunnostettiin perusteellisesti viime vuonna, mutta kaikkia merkkejä menneestä ei haluttu hukata.
– Rakenneturvallisuusasiat olivat toki ykkösenä, mutta tornin osumat ovat tärkeää alue- ja sotahistoriaa.
Pulujen valtakunta
Jatkamme kiipeämistä, ja hetken kuluttua ylhäällä kolahtaa. Mikko Allinniemi on pamauttanut auki luukun, jonka kautta koppiin pääsee. Luukun reunalla odottavat viimeiset turvavaijerilenkit, joihin heläytän valjaslukkoni tärisevin käsin.
Juuri luukun avaaminen on kuulemma se hetki, jolloin kokenuttakin haulitorniin kiipeäjää saattaa huimata. Etenkin talvisaikaan pään päällä olevan kannen auki paukuttamiseen tarvitaan sekä voimaa että kahta kättä.
Avainten suhteen Allinniemi ei sen sijaan pingota. Kun tarkistan, roikkuvatko ne kaulassa vai pelataanko ylhäällä sillä riskillä, että irtonippu pysyy kohmeisissakin käsissä, mies nauraa.
– Nyt mentiin pienellä riskillä. Onneksi kunto kestää kaksikin reissua ylös.
Tönö on vain noin parinkymmenen neliön kokoinen ja sen nykyisten hallitsijoiden jäljet näkyvät kaikkialla: lattia on höyhenten ja pulun jätösten peitossa. Mökin luoteisnurkassa on pesä, ja keskemmälle lattiaa on tornin huojuessa vierinyt kaksi kuoriutumatta jäänyttä munaa.
Nytkin tuuli tarraa torniin. Allinniemi nyökyttelee: tutusti huojuu ja värisee. Jos täällä tuntuu korkealta nyt, ei voi edes kuvitella miten erityinen maisemakonttori koppi on ollut yli sata vuotta sitten matalassa kaupungissa. Lauri Viita kirjoittaa romaanissaan Moreeni haulimestarin olleen mies, jonka pään päällä ei työskennellyt kuin kaikkitieto Mimmi sakset kädessä.
Salainen resepti karkasi
Mestarilla oli täällä Pispalan kattojen yllä patansa, mutta toiset tulet syttyivät tornin juurella varsinaisella tehtaalla. Siellä lyijyseosta sekoitettiin salaisella reseptillä ja valettiin sitten harkoiksi, jotka vinssattiin ylös tornin ikkunan taakse konevoimin.
Ylhäällä harkot sulatettiin uudestaan ja laskettiin sitten seulojen läpi putkea pitkin vesiastiaan. Vapaa pudotus pyöristi haulit. Kun sekunda oli nypitty seasta, haulit pakattiin lähiseudun naisten ompelemiin pusseihin.
Tamperelaisen hauliseoksen resepti oli tarkkaan varjeltu yrityssalaisuus. Karkaistujen haulien kovuus perustui antimonin ja arsenikin lisäämiseen lyijyseokseen. Kerran resepti pääsi karkaamaan Lahteen, ja sen jälkeen koko tehtaan pyörittäminen annettiin vain kahden perheen tehtäväksi. Heitä sitoi elinikäinen vaitiolovelvollisuus.
Haulitehtailija Hjorth tähtäsi tuotteineen vahvasti vientiin. Takeita laadusta haettiin ja saatiin ulkomaita myöten. Tampereen Sanomat julkaisi heinäkuussa 1913 ruotsalaisen Husqwarna Wapenfabriks Aktiebolagin lähettämän kirjelmän.
“Pyynnöstä saamme täten todistaa, että lähettämänne Tampereen Haulitehtaan Osakeyhtiön walmistamat haulit kaikin puolin owat tyydyttäneet waatimuksemme, ja owat Tampereen haulit täysin niiden parhaitten englantilaisten haulien wertaisia, joita ennen olemme käyttäneet.”
Kenen kukkapenkissä on pata?
Tornin ydin, hauliputki, ei ole enää alkuperäinen vaan korvattu uudella vastaavalla. Nykyään sen sisällä kulkee kaapeleita. Putkea lukuun ottamatta mikään ylhäällä ei kerro tornin alkuperäisestä käyttötarkoituksesta.
– Vielä 80-luvulla täällä oli pata, mutta se pudotettiin jonkun remontin yhteydessä. Olisikohan jollakulla pispalalaisella kukkapenkissä, Mikko Allinniemi arvailee.
On hyvää onnea, ettei tornista ole pudonnut padan lisäksi jotakin sellaista, jonka ei pitäisi pudota. Kun Allinniemi itse kävi täällä ensimmäistä kertaa, turvallisuustilanne oli toinen kuin nyt.
– Kopin pohjasta puuttui palkkeja. Keskilattia kierrettiin hyvin tarkkaan ja oltiin kahdella köydellä aina kiinni jossain.
Pispalan haulitorni on Suomen ainoa yhä pystyssä seisova, ja kansainväliselläkin mittapuulla harvinaisuus. Teräkselle on aikojen saatossa ollut muutakin käyttöä, eikä tornien kunnossapito ole ilmaista.
Se, että Tampereen kaupungilta löytyi viime vuonna rahaa koko haulitornin peruskorjaukseen, ilahduttaa Allinniemeä. Hän ihailee vanhan ajan teräsrakentamista.
– Pakko ihailla, oli se sitten Eiffel-torni tai tämä. Kuumennetun niitin käyttäminen kiinnitysmateriaalina on todella hienoa. Haulitorni on mielestäni ihan taideteos.
Remontti vei kaupungin kukkarosta yli miljoonan, mutta huolella tehdyn kunnostustyön uskotaan pitävän rakenteet kunnossa seuraavat sata vuotta. Tulevaisuuden torninkorjaajien urakkaa on helpotettu jättämällä pienet nostorenkaat kopin joka nurkkaan.
Tupa on nyt tarkastettu ja kuvat napattu. Hetkeksi tasaantunut pulssi lähtee taas uudelle laukalle kun astelemme lähemmäs luukkua, josta kantautuu liikenteen hurina. Jossain kaukana punaisten portaiden välistä siintelevät lähimpien omakotitalojen katot.
Kiinnitän valjaani vaijeriin, astun ylimmälle portaalle ja kysyn Allinniemeltä viimeiset vinkit paluumatkalle.
– Mene selkä edellä ja ihaile maisemia. Ei kannata katsella alaspäin.
Niin haulimestarikin varmaan teki.
Millaista Tamperetta rakennetaan juuri nyt? Katso Tampereen päivän kunniaksi tehty lähetys kaupungin kattojen yltä:
