Jean Calvin
| Jean Calvin | |
|---|---|
 Jean Calvin. Maalaus noin vuodelta 1550. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. heinäkuuta 1509 Noyon, Ranskan kuningaskunta |
| Kuollut | 27. toukokuuta 1564 (54 vuotta) Geneve, Geneven tasavalta |
| Kansalaisuus | Ranska |
| Ura | |
| Uskontokunta | reformoitu kirkko |
| Teokset | Institutio christianae religionis |
 Nimikirjoitus |
|
| Osa artikkelisarjaa |
| Kalvinismi ja reformoidut kirkot |
|---|
 |
Jean Calvin (alkujaan Cauvin, Keski- ja Pohjois-Euroopassa myös Johannes Calvin; 10. heinäkuuta 1509 Noyon – 27. toukokuuta 1564 Geneve) oli ranskalaissyntyinen uskonpuhdistaja ja reformoidun kirkon keskeinen kehittäjä.[1] Calvin jatkoi Ulrich Zwinglin opillista perinnettä. Hän perusti kalvinismin, yhden protestanttisen kristinuskon oppisuunnista.[2]
Calvinin opillinen pääteos on Institutio Religionis Christianae (’Kristillisen uskonnon opetus’). Calvin omaksui Augustinuksen ennaltamääräämisopin. Calvin opetti kuitenkin, että Jumala ei ole ainoastaan iankaikkisuudessa valinnut muutamia pelastumaan, vaan että Hän on myös määrännyt toiset kadotukseen. Calvinin mukaan Kristus ei ole ehtoollisessa läsnä ruumiillisesti vaan hengellisesti. Calvinin mukaan laki on Jumalan lahja niille, jotka ovat Hänen armoliitossaan. Calvin määräsi ankaran kirkkokurin ja poisti kaikki katolisperäiset esineet ja toimitukset.[1]
Varhainen elämä ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin syntyi Noyonissa, Pariisin koillispuolella vuonna 1509.[2] Calvin kasvoi ympäristössä, jossa hän tutustui liiketoimintaan, porvariston elinoloihin sekä laajalle levinneeseen kirkon arvosteluun. Calvin sai juristin koulutuksen Orléansin ja Bourgesin yliopistoissa, jotka olivat Margareeta Navarralaisen reformismin tyyssijoja. Vuonna 1532 Calvin siirtyi Pariisiin harjoittamaan humanistisia ja teologisia opintoja kuninkaan tukemassa humanistikollegiossa, Collège de France -oppilaitoksessa. Calvin julkaisi Senecan kommentaarin (1532), jossa hän osoittautui erasmuslaiseksi kristilliseksi humanistiksi, joka kuitenkin arvosteli stoalaista ihmiskäsitystä. Pariisissa Calvin vietti miellyttävää ja kulttuuripitoista elämää.[3]
Julistajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kääntymys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin kääntymys ei ole tarkasti ajoitettavissa, mutta se tapahtui ennen vuotta 1534. Calvinin kääntymys oli opintojen myötä syntynyt oivallus Raamatun totuudesta. Martti Lutherin tavoin Calvin koki epäluuloa omia uskonnollisia tunteitaan ja kokemuksiaan kohtaan.[3]
Kääntymyksensä myötä Calvin omaksui evankelisen tahdonsuunnan ja aktivistisen asenteen, joka oli luonteenomaista hänelle ja hänen kirkolleen. Calvinista tuli julistaja, joka johti ensimmäisen vainon aikana (1534–1535) Pariisin evankelista ryhmää, kunnes vainot pakottivat hänet lähtemään maastaan lopullisesti. Oleskellessaan lyhyen aikaa Baselissa Calvin julkaisi ensimmäisen painoksen Institutio Religionis Christianae-teoksestaan (1536).[3]
Calvinin paettua Ranskan katolista reaktiota hänen tiensä vei evankelis-humanistisiin keskuksiin kuten Baseliin, Ferraraan, Geneveen ja Strasbourgin. Pakomatkalla hän joutui viipymään Genevessä ja vastoin omaa aikomustaan hänet johdettiin varsinaiseen uskonpuhdistajatoimintaan.[4]
Geneven aika (1536–1538)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Geneve oli porvariälymystön johtama kaupunki, joka oli riidassa lähialueen ruhtinaan ja piispan kanssa, koska nämä halusivat liittää kaupungin omaan alueeseensa. Meaux’n piiriin kuuluneesta kaupunkisaarnaaja Guillaume Farelista tuli tänne kaupunkireformaattori. Farelin puuttuvien johtajanominaisuuksien vuoksi poliittiseen vapauteen tähtäävä uskonpuhdistustyö oli kriisissä. Calvin oli kaupungissa läpikulkumatkalla kun Farel painosti hänet ottamaan kaupungin hengellisen johdon.[4]
Calvin pani Genevessä toimeen ensimmäisen teokratiakokeilunsa. Calvin vaati, että kaikki, jotka halusivat säilyttää porvarioikeutensa, allekirjoittaisivat evankelisen uskontunnustuksen. Porvaristo kieltäytyi. Bern esitti Genevelle ehtonsa, että se hyväksyisi Geneven evankelisena kaupunkina liittolaisekseen. Bern vaati, että Geneve omaksuisi Bernin liturgian. Kaupunginraati hyväksyi tämän, koska siinä jätettiin porvareille yksilöllinen uskonvapaus. Calvin kuitenkin kieltäytyi ja piti raadin päätöstä maallisen esivallan tunkeutumisena hengelliselle alueelle. Tuloksena molemmat uskonpuhdistajat, Calvin ja Farel, karkotettiin kaupungista 1538.[4]
Genevessä Calvin kohtasi teokraattisen kysymyksen ongelman kirkon ja valtion suhteesta. Calvinin ratkaisu tähän muotoutui historiallisista tapahtumista ja hänen käytännöllisistä kokemuksistaan pappina.[4]
Strasbourgin aika (1538–1541)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin siirtyi Martin Bucerin kutsusta Strasbourgiin ottaakseen hoitoonsa sikäläisen ranskalaisen pakolaisseurakunnan. Siellä hän joutui mukaan kirkkopoliittisesti aktiivisen Bucerin työhön Saksan kirkollisen ykseyden palauttamiseksi erasmuslais-melanchtonilaisten uskontokeskustelujen kaudella. Kaarle V järjesti keskusteluja sen jälkeen, kun oli yritetty saada aikaan kirkolliskokous Mantovaan.[4]
Calvin lähestyi Saksan uskonpuhdistuksen problematiikkaa ulkopuolelta tulevana ranskalaisena. Calvin ymmärsi paremmin kuin monet saksalaiset Bucerin, Philipp Melanchthonin ja humanistien vaalimat unelmat Saksan kansalliskirkollisesta yhtenäisyydestä ja paavin, keisarin ja evankelisten säätyjen välisen valtataistelun. Calvin poistui pettyneenä, mutta kokeneena ja tarkkanäköisenä Saksan uskontokeskusteluista.[5]
Calvin tutustui seurakunnan johtajana Bucerin pyrkimyksiin saattaa koko kaupunki zwingliläiseen tapaan kirkollisen kurin alaiseksi. Bucerin yritys kariutui raadin vastustukseen. Se ei halunnut jättää kirkkojärjestystä pelkästään hengellisistä henkilöistä koostuvan kollegion hoitoon. Calvinille ongelma oli yksinkertaisempi, koska hän oli pakolaisseurakunnan johtaja. Calvin sai kokemuksia siitä, kuinka kirkkokuri oli järjestettävä.[5]
Uskonpuhdistaja ja kirkollinen strategi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin selkkaus Geneven raadin kanssa, ranskalaisen seurakunnan johtaminen Strasbourgissa ja perehtyminen Saksan kirkkopoliittiseen ja ekumeeniseen toimintaan muovasivat Calvinista uskonpuhdistajan ja kirkkopoliittisen strategin.[4]
Calvinin kirkkouudistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kesken toimintaansa Strasbourgissa Calvin kutsuttiin takaisin Geneveen, sillä kaupungin kirkollinen ja poliittinen sekasorto oli tehnyt hänen palaamisensa välttämättömäksi. Vuonna 1541 Geneven raati hyväksyi Calvinin kirkkojärjestyksen Ordonnances ecclesiastiques. Se pohjautui Bucerin suunnitelmaan ja sisälsi yhteiskunnallisten ja kirkollisten elimien koordinoinnin eikä teokratiaa eli kirkon asettamista maallisten viranomaisten ylöpuolelle. Calvin erotti toisistaan hengellisen ja maallisen regimentin ja usko tulisi Hengen työstä eikä sitä voitaisi synnyttää pakolla.[5]
Hengellisellä regimentillä ei Calvinin mukaan ole myöskään poliittisia tehtäviä. Kristillinen esivalta sen sijaan saa Kristuksen valtakunnan levittämisessä myönteisen tehtävän. Jumalan valtakunta -ajatuksessa on keskeinen Lutherin ja Calvinin välinen ero. Calvin siirsi tuomiopäivän määrittämättömään tulevaisuuteen ja loi näkyvän kirkon, joka voisi täällä ajassa käydä Jumalan valtakunnan taistelua. Luonteenomaista Calvinin kirkolle on sen organisaatio.[5]
Jumalan valtakunnan puolustaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvin oli Zwinglin ja muiden Sveitsin uskonpuhdistajien tavoin kaupunkireformaattori. Calvin korosti alkukristillistä seurakuntaa kirkon hallinnon mallina, mutta kirkkojärjestys selittyy hänen taustansa ja ajan kaupunkitasavaltojen kirkollisten olojen kautta. Calvinilla oli periaatteellinen antiikkiin ja historiaan perustuva vastarinta-asenne monarkiaa kohtaan, joka saattaisi kehkeytyä tyranniaksi.[6] Calvinille kirkko oli yksi ja yleinen, eikä hän voinut rajoittautua pelkäksi kaupunkireformaattoriksi. Calvinista tuli Jumalan valtakunnan lähettiläs ja organisoija, sillä hän loi presbyteerien eli vanhimpien käsissä olevan kirkonjohdon. Seurakunnan paimenilla ja vanhimmilla oli työkenttänään seurakunta ja kansa, joka tuli yhä enemmän voittaa Jumalan valtakunnan asialle.[7]
Geneven johtaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syntyperäisten porvarien pahennuksen aiheeksi Genevessä tuli sekä konsistorin inkvisitiomainen kirkkokuri että pakolaisten virtaaminen kaupunkiin ja porvarioikeuden myöntäminen heille. Lähes puolet kaupungin asukkaista oli ranskalaisia pakolaisia, mikä oli valtava rasitus kaupungin taloudelle ja köyhäinhoidolle. Taistelun voittivat ranskalaiset. Calvin puhui profeettana Jumalan nimessä ja pakolaisilla oli puolellaan sekä johtaja että periaatteet. Vastustajat leimattiin libertinisteiksi ja heihin sovellettiin ankaraa kirkkokuria. Vuonna 1555 Calvin oli vakiinnuttanut uudistustyönsä ja hänestä oli tullut Geneven tosiasiallinen johtaja.[6]
Taistelua ei käyty ainoastaan porvariston oppositioryhmiä vastaan, vaan myös niitä vastaan, jotka julisitivat muuta kuin Calvinin evankeliumia. Ensimmäinen isku kohdistui humanisteihin Sebastian Castellioon ja Miguel Servetoon, jotka tuomittiin kerettiläisiksi. Oppositio ehdotti lempeyttä kerettiläisiä kohtaan ja heikensi omaa asemaansa. Calvin vahvisti kaupungin johtajana ratkaisevan voiton ja kaupungin ranskalaispuolue käytti tilaisuuden hyväkseen vahvistaakseen kansalaisoikeuden suurelle joukolle pakolaisia. Calvin itse sai kansalaisoikeuden 1556.[7]
Viimeiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Calvinin viimeisinä vuosina Genevestä tuli protestanttisuuden keskus. Protestanttisuudesta oli tullut taisteleva evankelisuus, joka astui taisteluun jesuiittaveljestön hyökkäävää katolisuutta vastaan. Geneveen tuli intellektuellipakolaisia kaikkialta Euroopasta, etenkin Ranskasta Henrik II:n aikana 1547–1559, Englannista Maria Tudorin aikana 1554–1558 ja Alankomaista Filip II:n aikana vuodesta 1555 alkaen.[7]
Geneve tarjosi maanpakolaisille teologisen koulutuksen. Geneven akatemiasta tuli eurooppalainen instituutio ja Calvinin kuollessa siellä oli 1 500 opiskelijaa.[7]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. (Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen) Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 Gilbrant, Thoralf, Odeberg, Hugo, Saarisalo, Aapeli & Koilo, Toivo (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja, s. 11. (Osa 1) Tikkurila: Raamatun Tietokirja, 1988. ISBN 951-606-041-2
- 1 2 Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 706. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- 1 2 3 Christensen & Göransson 1974, s. 198–199
- 1 2 3 4 5 6 Christensen & Göransson 1974, s. 201–202.
- 1 2 3 4 Christensen & Göransson 1974, s. 203
- 1 2 Christensen & Göransson 1974, s. 204–205.
- 1 2 3 4 Christensen & Göransson 1974, s. 207
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Oehninger, Friedrich: Johannes Kalvin. Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1909. Ekirjana Gutenberg-projektissa
- Sewell, Alida Leni: Calvin, the Body and Sexuality. An Inquiry into His Anthropology. Amsterdam: VU University Press, 2011. ISBN 978-90-8659-587-7 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Institutio (Arkistoitu – Internet Archive). Calvin, Johannes. (saksaksi)
- Barry, William: John Calvin Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
- Calvin, Jean: Institutes of the Christian Religion (englanniksi)
- Holder, R. Ward: John Calvin The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
