Siirry sisältöön

Philip Glass

Wikipediasta
Philip Glass
Philip Glass vuonna 2007.
Philip Glass vuonna 2007.
Henkilötiedot
Syntynyt31. tammikuuta 1937 (ikä 89)
Baltimore, Maryland, Yhdysvallat
Ammatti säveltäjä
Muusikko
Tyylilajit minimalismi
Soittimet piano, basso ja rumpusettiView and modify data on Wikidata
Levy-yhtiöt Virgin RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
philipglass.com
Image
Löydä lisää muusikoitaMusiikin teemasivulta

Philip Morris Glass (s. 31. tammikuuta 1937 Baltimore, Maryland[1]) on yhdysvaltalainen säveltäjä, jolla on latvianjuutalaiset sukujuuret.[2] Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisimmista säveltäjistä, jonka sanotaan myös tuoneen taidemusiikin tavallisten ihmisten ulottuville. Glassin musiikkia luonnehditaan useimmiten minimalistiseksi, vaikka Glass itse pitää enemmän näyttämömusiikin ja toistuvien rakenteiden musiikin käsitteistä. Glassin laajaan tuotantoon kuuluu niin sinfonioita, oopperoita, kuoro- ja yhtyemusiikkia kuin lukuisia teoksia soolosoittimille, etenkin pianolle.

Glass on tehnyt yhteistyötä useiden nimekkäiden muusikoiden kuten David Bowien, intialaisen Ravi Shankarin sekä elektronisen musiikin pioneereihin lukeutuvan Aphex Twinin kanssa. Hän on säveltänyt myös runsaasti elokuvamusiikkia, muun muassa elokuviin Koyaanisqatsi, Powaqqatsi, Mishima – elämän neljä lukua, Kundun, Tunnit, Silmänkääntäjä, Candyman, Cassandra’s Dream ja Paljastavat merkinnät. Oscar-ehdokkuuksia hänellä on kolme.

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Philip Glass aloitti huilunsoiton jo kahdeksanvuotiaana; 15-vuotiaana hänet hyväksyttiin Chicagon yliopistoon, missä hän nimellisesti opiskeli filosofiaa mutta vietti suurimman osan ajastaan pianon ääressä. Valmistumisensa jälkeen hän opiskeli musiikkia neljä vuotta Juilliardissa, ja vuonna 1963 hän opiskeli kahden vuoden ajan Pariisissa Nadia Boulangerin oppilaana.[3]

Glassin taiteellinen läpimurto tapahtui hänen työskennellessään Ravi Shankarin kanssa intialaisen musiikin transkription parissa. Kokemus innoitti hänet hylkäämään klassisen sävellystyön 12-säveljärjestelmän sekä klassisen musiikin perinteiset elementit, kuten harmonian, melodian ja tempon. Glassin kasvava kiinnostus ei-läntisiä musiikkikulttuureja kohtaan sai hänet liftaamaan halki Pohjois-Afrikan ja Intian, kunnes hän palasi takaisin New Yorkiin vuonna 1967 ja alkoi kehittää omaleimaista minimalistista sävellystyyliään. Aluksi hänen työnsä kohtasi voimakasta vastustusta klassisen musiikin valtavirrassa, ja selviytyäkseen hän joutui työskentelemään putkimiehenä ja taksinkuljettajana.[3]

1970-luvun alussa hän perusti Philip Glass Ensemblen, seitsemänhenkisen kokoonpanon, johon kuului puupuhaltimia, erilaisia kosketinsoittimia ja vahvistettuja ihmisääniä. Glass esiintyi aluksi taidegallerioissa mutta siirtyi myöhemmin esiintymään myös rock-klubeille, kuten New Yorkin Max’s Kansas Cityyn. Glass perusti vuonna 1971 oman levymerkkinsä, Chatham Square Productionsin, ja vuotta myöhemmin hän julkaisi itse ensimmäisen levytyksensä Music with Changing Parts. Seuraavat teokset, kuten Music in Similar Motion / Music in Fifths (1973), toivat hänelle mainetta ulkomailla, ja vuonna 1974 hän solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa.[3]

Glass nousi kansainväliseen maineeseen vuoden 1976 ”muotokuvallisella oopperalla” Einstein on the Beach, joka oli yhteistyö lavastaja-ohjaaja Robert Wilsonin kanssa. Lähes viisituntinen mestariteos kiersi Eurooppaa ja sitä esitettiin Metropolitan Opera Housessa. Suunnilleen samaan aikaan Glass alkoi herättää laajempien yleisöjen huomiota albumilla North Star, joka koostui lyhyemmistä teoksista ja jota hän esitti rock-areenoilla sekä jopa Carnegie Hallissa. Seuraavina vuosina Glass keskittyi pääasiassa teatteriprojekteihin, ja vuonna 1980 hän esitti Satyagrahan, oopperallisen kuvauksen Mahatma Gandhin elämästä. Vuonna 1983 Glass teki ensimmäisen monista elokuvamusiikin aluevaltauksistaan säveltämällä musiikin Godfrey Reggion kulttielokuvaan Koyaanisqatsi; viisi vuotta myöhemmin seurasi jatko-osa Powaqqatsi.[3]

Vuonna 1981 hän solmi säveltäjäsopimuksen CBS Masterworks -yhtiön kanssa. Vuotta myöhemmin hän julkaisi Glassworksin, erittäin menestyneen instrumentaalisen kokoelman orkesteri- ja ensemble-teoksia. Vuonna 1983 ilmestyi The Photographer, joka sisälsi kappaleen David Byrnen sanoituksilla; samana vuonna Glass teki yhteistyötä entisen Doors-kosketinsoittajan Ray Manzarekin kanssa teoksessa Carmina Burana. Vuonna 1986 julkaistu Songs from Liquid Days sisälsi sanoituksia muun muassa Paul Simonilta, Laurie Andersonilta ja Suzanne Vegalta.[3]

Hänen yhteistyönsä laajenivat eri populaarimusiikin alueille, mukaan lukien rock-muusikot (David Bowie, Patti Smith, Leonard Cohen), elektronisen ja ambient-musiikin tekijät (Aphex Twin, Brian Eno) sekä valtavirran suurbudjettielokuvat. Vuonna 1997 hän sävelsi musiikin Martin Scorsesen elokuvaan Kundun, ja hän sävelsi alkuperäisiä sävellyksiä elokuviin kuten Tunnit (2002), Neverwas-Satumaa (2005), Silmänkääntäjä (2006), No Reservations (2007). Vuonna 2017 Glass sävelsi musiikin Brett Morgenin ohjaamaan dokumenttielokuvaan Jane, joka kertoo kuuluisasta primatologi Jane Goodallista. [3]

Kaksi vuotta myöhemmin hän esitteli sinfoniansa nro 12, joka oli saanut innoituksensa David Bowien vuoden 1979 albumista Lodger. Edeltäjinään sinfoniat nro 1 (Low, 1992) ja nro 4 (Heroes, 1996) se päätti Glassin Bowien myöhäiseen 1970-luvun Berliini-trilogiaan perustuvan sinfoniasarjan. Glass aloitti 2020-luvun useilla merkittävillä teoksilla. Näkyvimpiin kuuluivat vuoden 2021 ooppera Circus Days and Nights, sekä baletti Alice orkesterille – hänen 13. sinfoniansa – jotka molemmat saivat ensi-iltansa vuonna 2022.[3]

Vuonna 2026 Philip Glass perui presidentti Abraham Lincolnista kertovan sinfoniansa maailmanensi-illan Washingtonissa sijaitsevasta Kennedy Centeristä. Glassin mukaan sinfonian sanoma ja Kennedy Centerin nykyisen johdon viesti ovat ristiriidassa keskenään. Presidentti Donald Trump oli ryhtynyt Kennedy Centerin hallituksen puheenjohtajaksi helmikuussa 2025, ja keskuksen Trumpin nimittämä hallinto nimennyt sen myöhemmin uudelleen Trump Kennedy Centeriksi. Philip Glass protestoi Trumpin ajamaa politiikkaa.[4]

Philip Glass esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa Philip Glassin lukuisista oopperoista on kuultu neljä: Jean Cocteaun romaaniin perustuva Les Enfants Terribles vuonna 2005, Franz Kafkan novelliin pohjautuva Rangaistussiirtolassa vuonna 2006, non-narratiivinen A Madrigal Opera sekä Edgar Allan Poen novelliin perustuva The Fall of the House of Usher vuonna 2009. Kolme ensimmäistä tuotti moderniin kamarioopperaan erikoistunut oopperaryhmä Ooppera Skaala ja viimeisimmän Suomalainen Kamariooppera.

Glass vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa Helsingin juhlaviikoilla vuonna 2013. Toisen kerran hän tuli maahan marraskuussa 2017, jolloin hän esitti pianomusiikkia Helsingin Musiikkitalossa.[5]

Valikoima teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. O'Mahony, John: When less means more The Guardian. 24.11.2001. Viitattu 25.12.2014. (englanniksi)
  2. http://www.lrb.co.uk/the-paper/v37/n09/stephen-walsh/coma-friendly
  3. 1 2 3 4 5 6 7 Philip Glass Songs, Albums, Reviews, Bio & Mor... AllMusic. Viitattu 29.1.2026. (englanniksi)
  4. Musiikki | Trumpin nimittämä johto kuohuttaa: Philip Glass perui kantaesityksen Kennedy Centerissä Helsingin Sanomat. 28.1.2026. Viitattu 29.1.2026.
  5. Pesonen, Mikko: Säveltäjälegenda Philip Glass Suomeen Yle Uutiset. 22.5.2017. Viitattu 22.5.2017.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Philip Glass: Words Without Music: A Memoir. New York: Liveright Publishing Company, 2015. ISBN 978-0-87140-438-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Image Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philip Glass Wikimedia Commonsissa
Tämä säveltäjään liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.