Katveita

Olen lukenut Pirkko Soinisen kirjaa Siellä missä sydän on (avain, 2026), joka kertoo yhdestätoista taiteilijakodista. Ensimmäisessä luvussa Soininen kertoo kirjan synnystä: ”Vierailut olivat matkoja toiseen olotilaan, jossa tehtäväni oli istua museoiden nurkissa ja kuunnella mitä tila kuiski minulle. Oli oltava läsnä kaikilla aisteillaan. Harvoin annan itseni herkistyä yhtä kokonaisvaltaisesti puhtaaseen olemiseen ja siksi paljon alkoikin tapahtua mielessäni”.

Soininen päättää luvun kertomalla kokemuksen merkityksestä: ”Nämä paikat myös paransivat minua. Koska niissä sain hiljentyä, avartua ja syventyä. Tällaisia paikkoja uskon jokaisen meistä tarvitsevan, pysöhtymisen paikkoja. Älkää siis menkö kiirehtien, vaan ajan kanssa. Silloin nämä taiteilijakodit voivat ravita sielua ja inspiroida tiloina sekä niissä asuneiden taiteilijoiden töiden ja elämän kautta.”

Kirjassa on hyvin vähän kuvia, se kertoo kohteistaan pysähtyen, sanoilla, kuin vanhoissa kirjeissä – kokijansa läpi. Tänä nopeasti, heti – aikana se on kuin viesti aikojen takaa.

Olen käynyt monissa kirjan kohteista, mutta monet ovat yhä käymättä. Sieltä myös puuttuu joitakin minulle tärkeitä kotimuseoita, kuten Tuusulanjärven Halosenniemi. Siellä kävin eilen.

Tämänkertainen näyttely on nimeltään Pyhä luonto, ja aiheena ovat taiteilijoiden luontokäsitykset Pekka Halosesta nykytaiteilijoihin. Mutta kuten ennenkin, niin nytkin tila oli kaikkein tärkein. Rakennus itsessään on ihmeellinen, se hengittää ja tuo turvaa.

Mietin, kuinka paljon merkitsee se, että Pekka Halosen kotiseutu on aivan omani lähellä. Väisälänmäeltä oli ja on lapsuuteni kesäpaikkaan ehkä seitsemän kilometriä. Onko meillä yhteinen ikävä sinne? Aina löydän ainakin jonkun teoksen, jonka aiheena ovat Savon vaarat ja metsät.

Talossa on nurkkia, joissa haluaisin viipyä ja istua, mutta ne on nauhoin suljettu. Siellä on näkymiä, joita voisi jäädä katsomaan pitkäksi aikaa. Ja on puutarha, joka on jo villiintynyt, mutta jonka ääriviivat yhä huomaa.

Halosenniemessä muistan omat kesäni tätini pikkupiikana, aamut alkoivat aina yöastian tyhjennyksellä. Se taisi olla myös Halosenniemen piikojen ensimmäinen tehtävä, sillä huussiin oli matkaa ja taloon tuli vain talousvesi. Tätiäkin minä Halosenniemessä muistan – kirjoja, joiden sivuun hän kirjoitti huomatuksia. Uteliaisuutta, jolla hän maailmaa tutki. Tuvan hämärissä tai aurinkosängyllä kerrottuja tarinoita ihmisistä ja paikoista, hän oli ilmiömäinen kertoja.

Halosenniemestä jatkoin Kellokosken ruukille ja sairaalan puutarhaan. Kinuskilla-ravintolassa istuin ulkona ja kuuntelin. Siellä oli hyväntuulinen vaimo, joka sanoi miehelleen: – Niistä huomisista juhlista, et sitten ala voimistelemaan ruokapöydässä, se niin ärsyttää minua. – No mutta jos on hankala olo, aloitti mies. – Menet sitten vessaan voimistelemaan.

Oli myös äiti ja tytär. Äiti sanoi: – Kyllä yksinäisten elämä on niin kallista. – Et voi sanoa noin, korjasi tytär. En minäkään ole yksinäinen vaikka asun yksin, sano vaikka mieluummin itsenäinen. Minulla on niin paljon ystäviä, että monesti kaipaan yksinäisyyttä.

Kiertelin pienissä puodeissa ja Ruukin kirppiksellä (sieltä löytyi kaunis kesäpaita). Kuuntelin virtaavaa vettä, sen äärellä olivat rinnakkain vanha tehdas ja 1915 perustettu psykiatrinen sairaala (sinisestä rakennuksesta löytyy myös sairaalan museo, mutta siellä en tällä kertaa käynyt).