Ongelmanratkaisua

Vincent van Gogh oli koottavissa Malmin kirjastossa. Palapelin palat oli kaadettu suurelle pöydälle, ja pystyyn nostetusta mallikuvasta näki, että niistä pitäisi muodostua kahvilan öinen terassi, se kuuluisa. Paloja oli tuhat ja useimmat niistä tummansinisiä. Kuvaa oli jo aloitettu, tehty ensin reunat. Kokeneet palapeliharrastajat aloittavat reunoista, mitä en ymmärrä. Minä aloittaisin keskeltä, mutta mitäpä siitä, koska en kuitenkaan saisi palapeliä tehtyä. Inhoan palapelejä. Minusta ne ovat yhtä tylsiä kuin värityskirjat, Ikean koottavat kirjahyllyt ja ne Lego-palikkapakkaukset, joista pitää täsmällisen ohjeen mukaan rakentaa linna tai avaruusalus. Palapeli-ihmiset tosin puhuvat kuvan kokoamisen meditatiivisuudesta. Ainakin Annasta on rauhoittavaa tuijotella tuhansia pieniä paloja kasassa pöydällä ja alkaa sitten lempein liikkein lajitella niitä somiin kasoihin kuvan yksityiskohtia tai väriä seuraamalla. Myös monet levottomat lapset muuttuvat hämmästyttävän keskittyneiksi palapelejä kootessaan.

Vaikka suhtaudun koleasti palapeleihin, minua ilahdutti kirjaston vieno yritys kutsua ihmisiä yhteisölliseen toimintaan. Siksi minäkin seisoin tovin palojen äärellä. Yhdistin auki jätetyn reunan palan toiseen, ja niin kehys tuli valmiiksi. Silmäilin vielä tummansinisiä ja keltaisia, mutta en ymmärtänyt, millä tekniikalla niitä erittelisi systemaattisesti, joten siirryin suosiolla tutkimaan pikalainoja. Toivottavasti moni muu suhtautuu yhteisöpalapeliin kärsivällisemmin kuin minä. 

Kun olin viimeksi hoitamassa kissoja, päätin kantaa kartonkikeräykseen suuret ja jämäkät pahvit, joita Aina ja Alina eivät olleet ennättäneet viedä ennen lähtöään. Pahvit olivat olleet kahden valtavan laatikon tahkot. Aina oli jo litistänyt laatikot, mutta ne olivat niin suuria, että kainalossakin niitä oli vaikea kantaa. Kun pääsin jätekuiluille asti, käsitin, että pahvit eivät millään mahtuisi kartonkikuilun suuaukosta sisään. Niitä oli taiteltava lisää. Revin pahveja ja pompin niiden päällä. Siinä mellastaessani tajusin kirkkaasti, että Aina, Elo ja O tekisivät kaikki sen paremmin kuin minä. Heillä olisi kokonaissuunnitelma. He hahmottaisivat pahvin taitemahdollisuudet ja suorittaisivat rauhallisesti etukäteistaittelun. Mutta minä käytin raakaa voimaa ja aiheutin melskettä. Kun ystävällisen näköinen nainen tuli pudottamaan sekajätekuiluun oman pussinsa ja vilkaisi minua, alkoi naurattaa. Pahvintaittelu ei ole erikoistaitoni. Sain sentään pahvit runtattua kuiluunsa.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa Tampereen tuomiokirkossa. Kysyin Hetalta, kuka hän olisi köynnöksenkantajapojista. Hän vastasi, että olisi ensimmäinen, "se, joka määrää, mihin mennään". Olen minä köynnöspoikia ennenkin katsellut kuvista, mutta vasta nyt kiinnitin huomiota siihen, että köynnöstä viedään kahteen eri suuntaan. Minä etsin asiallisinta kantajaa, sellaista, jonka ilme ei paljasta, onko kantaminen raskasta. Asiallisia kantajia ei ollut. Kotona luin, että köynnöksenkantajat ovat kaksitoista apostolia. Heta taisi valita omaksi kantajahahmokseen Juudas Iskariotin. No, köynnöksen kumpikin pää vei yhtä kaikki metsään. 

Paluujunassa konduktööri kuulutti, että vessan vedentulossa on nyt jotain vikaa, mutta jos koskettaa kahta metallista kohtaa hanan oikealla puolella, veden pitäisi alkaa virrata. Matkustajat hymyilivät. On aina mukavaa, kun on yhteisiä ongelmia. Minun vieressäni istui venäjää puhuva perhe. Katselin käytävän toiselle puolelle mutta yritin parhaani mukaan salakuunnella, mitä he puhuivat. Ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä mutta en ollut varma, käsittelikö äidin ja isän keskustelu tupakointia vai kanaa. Lapsen puheesta ymmärsin enemmän, luultavasti siksi, että hän puhui asioista, jotka olivat läsnä siinä hetkessä. Hän katseli pientä mustaa koiraa ja mietti, millaista olisi, jos se iskisi hampaansa lihaan. 

Kesäillan ystäviä

 

Kadonneet

Natalia Phalavandishvili

Illalla katsoimme elokuvan Crossing. Se oli hyvä. Eläkkeelle jäänyt georgialainen opettaja Lia ja matkaoppaaksi tyrkyttäytynyt nuori Achi harhailivat Istanbulissa etsimässä Teklaa, jonka perhe oli joskus karkottanut pois kotoa. Tekla oli Lian sisarentytär, transnainen. Istanbul oli suuri ja meluisa. Sinne moni tuli katoamaan, ja kun jotakuta etsittiin, piti ensin selvittää, halusiko hän tulla löydetyksi. Ilahduin siitä, että Liaa ja Achia ei ryöstetty eivätkä he tavanneet pahoja ihmisiä. Kaikki olivat ystävällisiä, mikä osaltaan enensi surumielisyyttä. Ei Teklaa löytynyt, ei tietenkään. 

Arvi kirjoitti, että kotimatkalla hänelle tuli hassu mielikuva kauan kadoksissa olleesta sisaresta, joka oli löytynyt. Se kuulosti mukavalta. Olin mielelläni löytynyt sisar. En muista kenenkään muun miehen pitäneen minua sisarenaan.

Unohdin eilen villatakkini ravintola Sylviin. Se jäi terassituolin selkämykselle, kun me lähdimme äidin kanssa Hakaniemeen. Äiti oli etsinyt amppelinkannaketta jo monesta kaupasta mutta ei ollut löytänyt, joten minä ehdotin, että mennään Etolaan. Kun istuimme bussissa, Vesa soitti äidille. Vesan ääni kuului puhelimesta minulle asti. Hän kertoi olleensa Eevan kanssa kävelemässä, mihin äiti sanoi, että hieno juttu, ja Vesa jatkoi, että Akin kanssa Eeva ei lähde kävelylle, koska tämä kyselee liikaa. Vesa ei kysele mitään, ja siksi Eevan on helpompi olla.

Hakaniemessä huomasimme, että Etolaa ei enää ollut olemassa. Ainakaan sitä ei ollut Hakaniemessä. Luulin nähneeni sen hallin vieressä vielä kuukausi sitten, mutta on mahdollista, että siitä olikin jo viisi tai kymmenen vuotta. Maisemamuistini on jälkijättöinen.

Me kävimme muutamassa liikkeessä kysymässä, olisiko heillä amppelinkannaketta, mutta missään ei ollut. Useimmat liikkeet eivät ole minun äitiäni varten, eivät enää sitä sukupolvea, joka tahtoo kukkia amppeliin ja ostaa kannakkeet fyysisistä kaupoista. Minä lupasin tutkia kotona netistä, mistä kaupasta hän voisi saada kannakkeen. Myöhemmin lähetin äidille sähköpostin, että hänen oman Prismansa toisessa kerroksessa hyllyvälissä 36 pitäisi olla monta amppelinkannaketta jäljellä.

Luen Laura Airolan Mola molaa. Siinä joku kertoo toiselle tarinaa vietnamilaislapsesta, joka halusi esitellä perheelleen, että oli oppinut uimaan. Lapsi lähti uimaan meren selkää kohti ja ui niin pitkään kuin jaksoi. Takaisin hän ei enää jaksanut uida. Koska perheenjäsenistä kukaan ei ollut uimataitoinen, he eivät voineet muuta kuin katsoa rannalta, miten kauas päässyt lapsi hukkui.

Nyt pitää lähettää sähköpostia Sylville. Ehkä joku on korjannut villatakkini talteen ja nostanut sen suureen pahvilaatikkoon, jossa muutkin unohtuneet odottavat hakijaa.

Kestämättömät polvet

Viitisentoista vuotta sitten yhdeksäsluokkalaisten potkiaiset olivat vielä riehakkaita juhlia. Erään vuoden jännittävimmässä ohjelmanumerossa luokkien joukkueiden piti kontata jonossa salin poikki. Myös luokanvalvojan tuli olla mukana konttausjonossa. Arto sanoi oppilailleen, että ei voi kontata, koska polvet eivät kestä. Myöhemmin hän kertoi opettajainhuoneessa minulle, miksi ei halunnut kontata: "Mieti nyt, Annika Lehtisen pylly olisi keinunut siinä mun edessä."

Muistan hätkähtäneeni Arton sanoja. Vieläkään en tiedä, hätkähdinkö sitä, että hän lähtökohtaisesti piti teinitytön keinuvaa takapuolta seksuaalisena, vai sitä, että hän avoimesti sanallisti asian. Arto oli mukava ihminen ja suosittu opettaja. Hän ei käpälöinyt opettajien pikkujouluissa ketään edes ympäripäissään. Oppilaisiin hän tuntui suhtautuvan tasapuolisen isällisesti. 

Olen tavannut niitäkin opettajia, jotka liikkuvat harmaalla alueella siinä, millä tavoin oppilaisiin sopii pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Tunteet ovat tunteita, lait lakeja. Niiden välissä on paljon sellaista, mistä somepalstoilla on tapana esittää paheksuntaa ja puhua moraalista, joka kuuluu olevan niin selkeä, että se joko on tai ei ole.

Eilisillan mietin sitä muusikkoa, joka nyt on mediassa ja somealustoilla hirviöitetty. Toivottavasti on joku pitämässä häntä hengissä. Nuorena olisin hyvinkin voinut olla se tyttö, joka alkaa kirjoitella aikuiselle. Kieli on silta, joka hälventää iän merkitystä. 

Minä kyllä olin jo yliopistossa, kun aloin kirjoittaa N:lle. Olimmehan me ensin maanneet, kerran, hänen työhuoneensa lattialla eräänä joulukuun yönä. Syksyllä olin ollut kahdella hänen kurssillaan ja rakastunut, kertakaikkisesti. Hän näytti paljaalta ja avuttomalta, kun hän istui työhuoneensa tuolilla ilman vaatteita ja humalassa. Minä puin vaatteet nopeasti päälleni. Olin vesiselvä, mutta tuntui epätodelliselta, että oli käynyt juuri niin kuin olin suunnitellut. "Mitäs me nyt tehdään, Pussi?" N sanoi. Sanoin, että nyt me lähdemme kumpikin omaan kotiimme.

Minä kirjoitin hänelle joitakin vuosia. Ensimmäinen kirjeen lähetin kai pitkälti siksi, etten halunnut hänen tuntevan häpeää siitä, mitä oli tapahtunut. En osannut puhua eikä hänkään, emme sellaisista asioista, vaikka luentosalissa olimme olleet kiitettävän sukkelakielisiä. En kyennyt menemään hänen työhuoneeseensa. Jos näin hänet käytävän toisessa päässä, käännyin kannoillani. 

Mutta minä kirjoitin hänelle. Hän ei vastannut minulle. Kun kerran seisoin aseman minuuttibaarissa, hän käveli ohi, näki minut ja tuli sisään. Seisoimme vierekkäin ja tuijotimme asemahallissa liikkuvia ihmisiä. Hän kiitti kirjeistä ja sanoi, ettei kirjoita kirjeitä. Niin, sanoin minä. Sitten hän kysyi, onko sillä joulukuun jutulla ollut joitakin seurauksia. Vaikeapa niiltä on välttyäkään, minä sanoin. Niin, sanoi hän.

Minkälaisia tarinoita jälkikäteen sitten rakentaa? Yhtäältä voisin nostaa esiin sen, että avoliittoni päättyi ja yliopistolla käyminen alkoi muuttua vaikeaksi. Uskoakseni N:n tilanne oli niiltä osin samanlainen. Silti en pidä niitä oleellisina asioina. Tärkeämpi tarina on jossain muualla. En osaisi enää kertoa sitä. Mutta hän oli kaikkeni silloin. Kertaakaan en ajatellut, että hän olisi hyväksikäyttänyt minua.

N:n kuolemasta on jo vuosia. Sattumalta Jaakko lähetti minulle sähköpostia ja kysyi, lähtisinkö mukaan hautajaisiin entisten opiskelijoiden delegaation jatkona. Lähdin. Kenkäni hajosi saumasta sillä matkalla eikä minulla ollut muita kenkiä mukana. Pyysin Tanelia lähettämään minulle tilinumeronsa, jotta voisin maksaa oman osuuteni kukista. Ei hän koskaan lähettänyt. Ehkä hän kadotti sähköpostiosoitteeni. Tuskin hän muisti nimeänikään. Mutta N olisikin pitänyt enemmän siitä, että en tuo kukkaa ollenkaan kuin että osallistun toisten kimppuun.

Vehreyden maksimi

Helene Schjerfbeck

 

Siirtolapuutarha-alueella oli sateen jäljiltä niin runsasta ja hehkuvaa, että Arvi kysyi: "Onko olemassa vehreyden maksimia?" Mietimme hetken, voiko rajatun alueen kasvillisuus saavuttaa pisteen, jolloin se ei voi enää enentyä. Ehkä ympäristön kantokyky tulee vastaan.

Ei liene taidetta, joka ei olisi keskustelua kuoleman kanssa. Onko kuolema kankaalla, paperilla, sävelissä vai tulkitsijassa, sama se. Teosta ei ole ilman vastaanottajaa. 

Kuvassa Helene Schjerfbeckin alahuuli on myyty. Voi vaaleanpunainen piste olla jäännös riemujuhlan konfettisateestakin. Olen kuullut väitettävän, että tuolla pisteellä Schjerfbeck näytti elämää olevan vielä hitusen jäljellä. Hänen elämänsä ei tietääkseni päättynyt nopeasti.

Puhuvat

Arvi lähetti yllättäen sähköpostia ja kysyi, haluaisinko nähdä. Tänään näimme. Olin ehdottanut, että hän ottaa mukaan Valon, koska niin on helpompaa. Koko aamun satoi. Koska en ollut kotona vaan hoitamassa Ainan ja Alinan kissoja, minulla ei ollut järin hyviä sadevarusteita mukanani. Mutta vedin ylleni kertakäyttöisen sadeviitan ja etsin eteisen kaapista sateenvarjon. Tiesin, että Arvi on etuaikainen, niin kuin minäkin olen. Lähdin niin aikaisin, että olisin varmasti Karjalatalon edessä ennen häntä. Pari kertaa pysähdyin pitämään sadetta niissä paikoissa, joissa lapsenakin oli tapana pitää sadetta. Viimeisenä olisi ollut Karrin talon parvekkeenalus, mutta sinne en enää mennyt.

Arvi ajoi paikalle kymmenen minuuttia etuajassa. Minä olin seisonut odotuspaikassa jo melkein vartin. Vaikka näimme viimeksi 44 vuotta sitten, tunnistimme toisemme kyllä. Valo oli sateisiin tottunut. Sen etutassussa on synnynnäinen rakennevika, mutta tassuvääntymästään huolimatta se käveli kuuliaisesti Arvin vierellä koko sen matkan, jonka me kuljimme. Arvi hymyili paljon enemmän kuin olin osannut aavistaa. Me puhuimme ja puhuimme, ja kaikki oli kummallisen luontevaa. Taivaskalliolla Arvi kysyi, onko täällä nykyään rauhatonta, enkä minä tiennyt. Kerran olin kyllä nähnyt puihin kiinnitetyn riippumaton, mutta en osannut sanoa, oliko se rauhallisuuden vai rauhattomuuden merkki. Arvi sanoi, että hänkin ottaa joskus riippumaton metsään mukaan. Jos he lähtevät Valon kanssa kuuden tunnin mittaiselle lenkille, täytyy välillä levähtää.

Perhosmetsässä kysyin, muistiko Arvi, että siellä raiskattiin joku, lähellä pähkinäpensasta. Hän ei muistanut, eikä hän muistanut pyöräkellarimurhaakaan, mutta hän muisti Piispaset, naapurinsa, jotka tappelivat niin, että veri lensi ja jonkun henki oli lähellä lähteä. Poliisi oli tullut paikalle ja eristänyt verisen alueen. Minä kerroin Krögereistä, jotka tappelivat niin, että isän ja äidin makuuhuoneen seinä jytisi, kun herra Kröger takoi rouva Krögerin päätä seinään. Äiti soitti joskus poliisit paikalle. Rouva Kröger oli hetken kiitollinen ja paljasti äidille, että kerran herra Kröger oli kakannut olohuoneen persialaiselle matolle. Me muistelimme näitä kammottavia juttuja, mutta se ei ollut raskasta vaan miltei keveää, sillä ihmiset, joista puhuimme, olivat muuttuneet ikään kuin fiktiivisiksi olennoiksi, elokuvan tai sarjan hahmoiksi, ja me saatoimme sanoa "olipas kauheaa" tai "hyi miten hirveää" ja pitää silti yllä kuplivaa tunnelmaa.

Voihan olla, etten minä niinkään hämmästynyt sitä, miten paljon Arvi puhui, vaan sitä, miten paljon minä puhuin. O:n seurassa minä joskus yllyn pulppuavaksi, muitten en juuri. Mutta nyt minä sain lapsuuden kulmasta kiinni, ja kun vähän nykäisin, sieltähän tuli ulos ihmettelyä ja höpsöilyä. 

Kun kuljimme siirtolapuutarhan vieritse, Arvi luetteli asioita, joista hänen kodissaan ei koskaan puhuttu. Ei niistä puhuttu silloinkaan, kun hän oli jo aikuinen, sillä ei niistä ollut puhuttu edellisessäkään sukupolvessa, eikä hän kysynyt. Isoisä meni hautaan, ennen kuin isä kysyi mitään, ja niin menivät isä ja äitikin. "Ruumiit eivät rupattele", sanoi Arvi isänsä sanoneen. 

Valo oli läpimärkä, kun me lopulta palasimme Arvin autolle. Minä sanoin Arville, että sinä et ole halaavaa ihmistyyppiä, joten ei halata. Hän hymyili minulle, ja otaksuttavasti minäkin hymyilin hänelle. Valo hyppäsi auton takapenkille.

Minä lähdin kävelemään Ainan ja Alinan kotia kohti. Matkalaukun olin siellä pakannut lähtövalmiiksi jo aamulla. Kun vedin sitä kohti bussipysäkkiä, alkoi kaatosade. Otin pari juoksuaskelta, ettei vesi ehtisi imeytyä laukun pintakankaan läpi tietokoneeseen asti. 

Ihmisruumiit

Taiteilija tuntematon. 

Katselin halvaantuneen miehen Instagramia. Uusin kuva oli kuuden vuoden takaa. Ei hän silloin vielä ollut halvaantunut. Nyt hän makaa sängyssä eikä yksikään raaja toimi. Instagramissa oli kuvia koirasta ja kesähuvilasta. Ihmisiä ei ollut. Ehkei minunkaan Instagramissani olisi ihmisiä, jos siellä olisi jotain. 

Sanni näytti minulle muitakin kuvia halvaantuneen miehen kesähuvilasta. Niissä kuvissa oli ihmisiä ja mansikkakakkua, ihmiset siristelivät silmiään, kun aurinko häikäisi. "Kaikilla on suru ainakin yhdestä perheenjäsenestä", sanoi G, ja se tuntui painokkaalta ja klassikkoromaanilliselta, vaikka en heti keksinytkään, ketä minun suruni koskisi. Halvaantunut mies on I:n veli. I:tä en ole nähnyt vuosiin, mutta hänellä on tätä nykyä niin paljon suruja, ettei hän suurinta jaksa enää edes ajatella. Näin G minulle sanoi. Minä sekoitin lusikalla latten jääpaloja. Keskustelu liikkui jotenkin toisin kuin yleensä. G:llä oli paljon aforistista virkettä ja tunteille vahvoja nimiä. Ehkä hän oli toisen kirjansa myötä alkanut tuottaa kehystetympää puhetta.

Kun luin uutisen nuorista, joiden päälle rattijuoppo ajoi, ajattelin ensimmäiseksi Ainaa ja Eloa. Ei kai olisi mahdollista, että heitä sanottaisiin kolmikymppisiksi, jos he eivät vielä ole 30-vuotiaita? Ei kai olisi mahdollista, että vanhemmat lukisivat kuolinuutisesta lehdestä eikä kukaan olisi soittanut sitä ennen? Ei kai olisi mahdollista, että olisi mökillä Savonlinnassa ja jäisi auton alle Helsingissä? Silti ajattelin ensimmäiseksi Ainaa ja Eloa. Ehkä useimmat vanhemmat tekevät niin, kun lukevat onnettomuusuutisia. Ikuinen huoli on vanhemmuuden hinta. 

Luin myös toimittajasta, joka oli saanut esteettistä pistoshoitoa. Hänestä pistoshoidot olivat rationaaliselta tuntuva ratkaisu ongelmallisessa maailmassa. Hän arveli, että jos olisi vakaassa taloudellisessa asemassa ja rakastavassa parisuhteessa, kritisoisi itsekin ulkonäkötyötä. Kirjoitus herätti minussa hämmennystä ja keveää kauhua. Uskoakseni kauhun syynä ei ollut vastenmielisyys yleistyviä kauneustoimenpiteitä kohtaan vaan fundamentaalinen kokemus siitä, etten tiedä, miltä kaunis ihminen minusta näyttää. En osaisi kertoa kauneuskirurgille, miltä haluaisin näyttää. 

Kävelin Käpylän poikki ja yritin tulla tietoiseksi siitä, minkälaisia kasvoja ja ruumiita minä pidän viehättävinä. Epäilemättä minullakin on jonkinlainen maku, vaikka en olisikaan siitä tietoinen. Pohjolankadulla alkoi tuntua, että saatan usein pitää sukupuolettomilta tai androgyyneiltä näyttäviä ihmisiä viehättävinä. En osaa sanoa, onko politiikalla tässä vaikutusta siihen, mikä minua miellyttää. Olen taipuvainen uskomaan, että tietty sukupuolettomuus on kiehtonut minua jo lapsena. Toki pidän muunkinlaisista vartaloista, kasvoista ja kampauksista. Mutta sukupuolettomuus on ehkä ainoa piirre, jonka kykenen tunnistamaan omista esteettisistä mieltymyksistäni. Katson sellaisia ihmisiä mielelläni. Ihailen heitä. Saatan tuntea jopa fyysistä vetoa. Kuvittelen harhaisesti, että he ovat myös älykkäitä.

Pistoshoidoilla ei kai pyritä ensisijaisesti "kauneuteen" vaan nuoruuteen. Se tosin on onnettoman huteraa nuoruutta. Ihmisen ikä näkyy monesta muustakin kuin kasvojen ihosta, jo tavasta liikkua. Näin vuosia sitten Pinterin näytelmän, jossa nuori näyttelijä esitti vanhaa naista. Hänellä oli taitava meikki ja harmaa peruukki, mutta hän liikehti niin kuin nuori ihminen. Se oli yllättävän häiritsevää. Saatan pitää ihmisissä harmoniasta.