Korttelissa kuhistaan - ja kuollaan

Kannen kuva: Michael Trevillion

Minette Walters: The Shape of Snakes
Macmillan 2000
S. 380

Minette Walters on ilmeisesti eräs suosikkikirjailijani ainakin sen perusteella, että olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat - ja pitänytkin melkein kaikista.

The Shape of Snakes ei tee poikkeusta eli mainittakoon jo näin heti alkuun, että pidin. Pidin oikein kovasti!

Kirja on mukavan maltillinen, mutta ei suinkaan tylsä. Jos siis kaipailee vauhdikasta menoa ja meininkiä, niin tämä kirja ei ole oikea valinta. Sen sijaan jos haluaa arvuutella, tutkiskella ja oivaltaa, on The Shape of Snakes oivallinen vaihtoehto.

Mustaihoinen Annie kuolee hämärissä olosuhteissa eräässä länsilontoolaisessa korttelissa. Poliisin mielestä kuolemaan ei tosin liity mitään hämärää, vaan tapaus tutkitaan miten tutkitaan ja pistetään pakettiin ja paketti kiinni.

Samaisessa korttelissa asuva Mrs Ranelagh (hänen etunimeään ei muuten huomatakseni mainittu ollenkaan kirjassa) epäilee poliisin hutiloineen tutkintansa, mutta poliisi suhtautuu nihkeästi hänen näkemyksiinsä eikä tutkintaa avata uudelleen.

Kummastelin aluksi Mrs Ranelaghin (jonka näkökulmasta kirja on kirjoitettu) suorastaan pakkomielteenomaista kiinnostusta hulluna pidetyn Annien kuolemaan. Miksi se häntä kiinnostaa niin kovasti, että tapaus vaivaa häntä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen?

Walters kerii maltillisesti, mutta koko ajan jännitteen säilyttäen auki tuon kohtalokkaan illan tapahtumia. Samalla tutustutaan muihin korttelin asukkaisiin joilla kullakin tuntuu olevan jotain salattavaa.

Kirja on maustettu muun muassa kirjein, kuvin ja lehtileikkein niin kuin Walters tekee useissa muissakin romaaneissaan. Konsepti toimii ja tekee kirjasta syvemmän, henkilökohtaisemman. Liitteet antavat lukijalle vihjeitä tulevasta yhtä lailla kuin valottavat taustoja. Jossain vaiheessa alan ymmärtää Mrs Ranelaghin "pakkomiellettä".

Walters on tarkka ihmiskuvaaja ja pidän siitä, ettei hän sorru mustavalkoisuuteen luonnekuvauksissa. Ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja - kaikki tekevät virheitä. Ihmiset ovat myös melko jääräpäisiä eivätkä kaikki koskaan muutu tai opi, jotkut kylläkin. Niinhän se menee oikeassakin elämässä.

Walters on punonut sellaisen juonen, ettei sitä ihan heti ennalta saata arvata. Minulle mysteeri alkoi selvitä koko komeudessaan vasta ihan kirjan lopussa. Yllätyksiä ei siis puutu ja tiedon lisääntyessä oma suhtautuminenkin muuttuu. Tässä kirjassa on kaikki psykologisen dekkarin (vaikkei tämä varsinaisesti kai dekkari ole) piirteet, joista pidän.

Bonusta vielä minulle erityisen tutusta miljööstä. Vaikka kirjan kortteli on kuvitteellinen, pystyn sijoittamaan sen oletetun sijainnin kartalle. Satunpa nimittäin asumaan itse tuolla länsilontoolaisella alueella. Se teki kirjasta minulle vielä läheisemmän.


Tätä Waltersin kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu. Miksiköhän, mietin.

Häpeänaamio

 Minette Walters: Scold's Bridle 

(suom. Häpeänaamio)

Bongasin tämän kirjan charity shopista. Nimi ei vaikuttanut tutulta eikä takatekstikään, joten ajattelin, etten kirjaa ole lukenut. Jonkin matkaa kirjaa luettuani muisti alkoi palailla pätkittäin.

 Hieman petyin, kun tajusin lukeneeni kirjan aiemmin. Koska en kuitenkaan muistanut tapahtumia kuin hämärästi, päätin lukea sen loppuun, kun kerran aloitinkin.

Mathilda Gillespie löydetään kuolleena omasta ammeestaan ranteet auki viillettyinä ja kukin ja nokkosin koristeltu "häpeänaamio" päässään.

Teko näyttää ensi silmäyksellä itsemurhalta, vaikka monet seikat puhuvat sitä vastaan. Olisiko kyseessä kuitenkin murha?

Minette Walters on eräs lempikirjailijoistani. Hän on taitava psykologisten jännäreiden kirjoittaja eikä hän petä tässäkään kirjassa. Kaikki ihmiset eivät ole sitä, mitä pintapuolisesti näyttävät olevan. Tutkimusten edetessä alkaakin ihmisistä pulpahdella esille erilaisia piirteitä.

Myös juoni on taiten punottu ja sopivan monipuolinen. Lukija otetaan mukaan pohtimaan asioiden kulkua, mutta liikaa ei paljasteta. Mathildan päiväkirjat valottavat Mathildan luonnetta ja "salattua" menneisyyttä, hänen ajatuksiaan.

Lukunautintoani häiritsi ainoastaan tietous siitä, että olen lukenut kirjan aiemmin. Vaikken muistanut täysin kaikkia yksityiskohtia enkä edes kaikkea oleellista juonen kannalta, taustalla aivoni raksuttivat omaan tahtiinsa ja yrittivät kaivella muistoja kirjan kulusta. Se oli melko rasittavaa, mutten osannut vapauttaa itseäni siitä.

Mustavalkoinen kuva täältä.

Sukuasioita tonkimassa

Olen edelleen jäljessä luettujen listaamisessa, joten nyt vain pikainen maininta Pirunketusta. Tämä ei muutenkaan tehnyt minuun järin suurta vaikutusta, vaikka ihan ok olikin.

Minette Walters: Pirunkettu

Takakansi:

Pirunketun tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen pikkukylään. Paikallisen kartanon iäkäs omistaja eversti James Lockyer-Fox joutuu epäillyksi murhasta, kun hänen vaimonsa kuolee pelkkä yöpuku päällään talon puutarhassa.

Poliisitutkimuksissa hänen vaimonsa, Ailsan, kuolemassa ei havaita mitään hämärää, mutta silti Jamesiin kohdistuu ikävä parjauskampanja.

Asianajajansa ja vuosia sitten adoptoitavaksi annetun tyttärentyttärensä kanssa James
ryhtyy taistelemaan kunniansa puolesta ja selvittämään, ketkä ovat hänet tuhotakseen valmiita jopa tappamaan.

Tässä juoni lyhykäisyydessään. Ihan hyvää Waltersia, joskaan ei mielestäni parasta.

Kuvanveistäjä

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Kuvanveistäjä on Waltersin toinen teos ja se ilmestyi vuonna 1996. Olen lukenut useita Waltersin kirjoja ja jos divarissa törmään niihin, niin yleensä ostan omaksi.

Päähenkilö on tällä kertaa journalisti Rosalind Leigh. Hän saa toimeksiannon kirjoittaa kirja naisesta, jota kutsutaan kuvanveistäjäksi.

Kuvanveistäjä on tuomittu vankilaan sisarensa ja äitinsä murhista. Rosalind alkaa kuitenkin epäillä, että kuvanveistäjä salailee jotain – ehkä jopa omaa syyttömyyttään.

Kirjassa keskitytään luonnollisesti murhien selvittämiseen Rosalindin näkökulmasta. Toinen keskeinen tekijä kirjassa on Rozin alakuloisuus ja masennus mm. kariutuneen suhteen takia. Tähän liittyy muutakin, mutta se paljastuu kirjassa kyllä ajallaan, joten en pilaa lukunautintoa kertomalla siitä sen enempää.

Kirjan kolmas keskeinen henkilö on kuvanveistäjän taannoin pidättänyt entinen poliisi Hal Hawksley, jonka elämäntyyli on vähintäänkin kyseenalainen. Roz tutustuu Haliin tutkimustensa myötä ja eräs kirjan herkullisin anti onkin mielestäni näiden kahden ajoittain hyvinkin omituinen kanssakäyminen.

Psykologinen jännite pitää otteessaan kirjan loppuun asti ja oikeastaan vähän sen jälkeenkin. Jos vertaan muihin lukemiini Waltersin kirjoihin, tässä lienee enemmän action-jännitystä.

Hyvä kirja, voin suositella jos pidät Waltersin kirjoista muutenkin.

Ruumis jääkellarissa

Streech Grangen kartanon mailla sijaitsevasta jääkellarista löydetään sattumalta ruumis. Tämä sattuma nostattaa esille vanhat huhut kartanon kadonneesta isännästä, jonka epäillään kuolleen.

Murhaajiksi epäiltiin talon kolmea naista, joiden kyläläiset uskovat olevan milloin lesboja, milloin noitia. Ilkeämielisten huhujen takia naiset ovat eristäytyneet kartanoonsa eivätkä juurikaan liikuskele kylillä, vaikka mitään todisteita murhasta ei ole – ei edes isännän ruumista ole koskaan löydetty.

Luonnollisesti huhumylly saa jälleen tuulta allensa, kun kellarista löydetyn ruumiin henkilöllisyyttä ja kuolintapaa aletaan tutkia. Tästä sitten alkaakin sellainen sotku, jonka selvittämisessä täytyy olla tarkkana, kenen sanaan voi luottaa.

Tämän epäkiitollisen tehtävän saavat harteilleen ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLoughlin. Kartanon naisten umpimielinen asenne ja salailu eivät ole omiaan helpottamaan tapauksen ratkaisemista.

Minette Walters on usein parhaimmillaan luonnekuvauksissa ja hänellä onkin taito puhaltaa henkilöhahmot henkiin. Tässäkin kirjassa hän on saanut eloa keskeisimpiin henkilöihin, mutta kerrontaa häiritsee ajoittain epämääräisyys ja jopa sekavuus.

Juoni on sinänsä nerokas, mutta lukijan kannalta ajatellen asioita alkaa paljastua liian myöhään. Kirjan keskivaiheessa minua jo hiukan uuvutti. Vaikka uusia asioita ja johtolankoja ilmeni, niin lukija ei sinänsä niistä juuri kostunut.

Pommi räjäytettiin vasta kirjan lopussa ja sitten tarina vedettiinkin kasaan pikakelauksella. Loput kirjasta kuluukin Waltersille epätyypillisellä tavalla selittelyyn. Selittelyyn ei olisi tarvinnut sortua, jos lukijalle olisi paljasteltu hieman enemmän jo kirjan keskivaiheilla.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Pidän Minetten tyylistä luoda dialogeja. Hänen kirjoistaan – myös tästä - löytyy myös huumorin eri värejä aina mustasta pikkutuhmaan.

---

Täältä löytyy muut lukemani Waltersin kirjat.