Tervetuloa Joylandiin

 Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin oli kepeä kesäkirja, jossa oli sopivasti mukana myös Kingille tyypillisesti kauhua.

Tykkään Kingin kirjojen tunnelmasta, jossa nostalgisoidaan mennyttä. Tässä tapauksessa 1970-lukua. Jos kirjalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi John Denverin kaihoisa, periamerikkalainen countrybiisi Take me home, country roads.

Niputin kirjan samaan sarjaan Donna Tarttin Pieni ystävä-kirjan kanssa. Jotain samaa tunnelmaa niissä on, ja molemmat pitää ehdottomasti lukea kesällä.

Tervetuloa Joylandiin päähenkilönä on 21-vuotias Devin, joka on eronnut tyttöystävästään ja lähtee parantamaan haavojaan kausityöntekijäksi Joyland-huvipuistoon.

Devin saa tietää, että neljä vuotta aiemmin puiston kummituslinnassa on tapahtunut nuoren naisen murha, eikä syyllistä ole vieläkään saatu kiinni.

Murhaan liittyy kutkuttavia kauhuelementtejä, esim. Devinin kaveri, Tom, näkee kuolleen naisen kummituslinnakierroksella. Kauhun tuominen huvipuistoympäristöön toimii, koska huvipuiston perusideahan on pelon kokeminen. Kummituslinnat ovat mielestäni ihania, visuaalisuudesta kun pidän, ja tosi kekseliästä yhdistää kauhutaloon oikeita kauhuelementtejä.

Silti kauhuteema oli sivuosassa, koska kyse oli kasvutarinasta. Keskiössä oli pojan kasvaminen  mieheksi. Murhaajakin toki paljastui lopussa.

Keuhkopuiden uni

 Siiri Enorannan Keuhkopuiden uni oli jälleen kerran laadukasta fantasiaa ja joka kerta ihailen myös sitä, kuinka kauniisti Enoranta käyttää suomen kieltä.

Kuten olen monesti sanonut, jos kirjailija ei osaa tehdä fantasiamaailmaansa uskottavaksi, kirja on kertakaikkisen huono ja lukukokemus kiusallinen. Enorannalla ei ole koskaan ollut tätä ongelmaa, vaan hänen kirjansa tuntuvat todelta jo alkusivuilla.

Keuhkopuiden uni on ihmisten historiaa. Muinaisessa historiassa ihmisillä oli siivet, ja he olivat osa puita. He eivät voineet matkustaa kauas, koska heidän piti aina yöksi palata puunsa luokse, muuten he kuolisivat. He nukkuivat puussaan ja saivat siitä voimaa. Jos he olivat satuttaneet itsensä, puu paransi heidät.

Kreivitär Katica kuitenkin muutti kaiken. Hän oli seurpiirien ihailema kaunotar ja vaikka hän ei ollut rikkaasta suvusta, hänellä oli vaikutusvaltaa omien ominaisuuksiensa ansiosta. Myös alueen rikkain mies, Berenice Lucretius, ihailee Katicaa.

Lucretius on kuitenkin paha mies ja hän aikoo vahingoittaa Katican veljeä, joka on keksinyt lentokoneen. Lucretius ei hyväksy sitä, että ihmiset alkaisivat lentää koneilla ja hän aikoo vahingoittaa Katican veljeä. Katica puuttuu asiaan, jolloin Lucretius leikkaa Katican siivet irti. Tästä seuraa tapahtumaketju, jonka myötä koko maailma muuttuu. Katica vapauttaa ihmiset puistaan tuhoamalla emopuun.

Kirjaa ei ole kirjoitettu kronologisesti, joten jouduin palaamaan aika ajoin taaksepäin. Myös kirjan viimeinen kohta sijaitseekin jo ennen puoltaväliä. Mutta se ei ollutkaan tärkeintä, miten kaikki päättyi, vaan miten lopputulokseen päädyttiin. Myös aikajanalla viimeiseksi ajoittunut luku valmisti siihen, että jotain mullistavaa tulee tapahtumaan ennen kuin tässä luvussa esitetyt asiat tapahtuvat. Mikä oli kiinnostava tehokeino, vaikka ehkä vähän harmittelinkin kaiken sekavuutta. Mutta lopussa toki mikään ei ollut enää sekavaa.

Helene

Lukeminen on ollut vähäistä viime aikoina, koska tuntuu, että siihen ei ole aikaa. Tällaisessa tilanteessa auttaa se, että lukee lyhyitä ja mukaansa tempaavia kaunokirjoja. 

Rakel Liehun Helene ei ollut näistä kumpaakaan. Seuraava kirja valikoituu edellä mainittujen ehtojen mukaisesti, jotta saan lukemisen taas jokapäiväiseksi rutiiniksi.

Helene kertoo Helene Schjerfbeckin tarinan. Liehu kirjoittaa kuin käyttäisi kirjoitusvälineenään Schjerfbeckin pensseliä; on helppo uskoa, että taitelija itse kertoo tarinaansa. 

Schjerfbeckin elämää varjosti varhaislapsuudessa tapahtunut onnettomuus, minkä vuoksi hän joutui koko loppuelämänsä turvautumaan kävelykeppiin. Se ei silti estänyt häntä matkustelemasta ympäri Eurooppaa. 

Toinen riippakivi kivuliaan jalan lisäksi, oli vaikea äitisuhde. Helene joutui asumaan vaativan Olga-äitinsä kanssa äidin kuolemaan asti. Kuinka paljon vielä enemmän Schjerfbeck olisi saanut maalattua, jos kotiolot olisivat olleet otolliset.

Schjerfbeckin onni oli mesenaatti Gösta Stenman, joka taidemyynnin lisäksi huolehti vanhenevan Helenen hoidosta. Stenmanin kautta Schjerfbeck tapasi komean Einar Reuterin, johon kirjan mukaan Helene ihastui epätoivoisen palavasti. 

Silti on turha ajatella, että Schjerfbeckin elämä olisi ollut pelkkää miesten perään haikailua, kuten esimerkiksi Antti J. Jokisen elokuva "Helene" antaa olettaa. Tässä kirjassa Schjerfbeckin elämä kuvataan täyteläiseksi taiteilijuus ja ihmissuhteet siihen sisällyttäen. Toki kirjassa kuvataan myös sitä pohjatonta yksinäisyyttä, jota sairasteleva ja naimaton nainen joutui kokemaan. Mutta ennen kaikkea Schjerfbeck oli suuri taiteilija.

Saatanasta seuraava

 Tom-Kristian Heinäahon Saatanasta seuraava oli rehellinen kuvaus jehovan todistajista ja liikkeestä irtautumisen brutaaliudesta.

Kirjan ansio on ennen kaikkea siinä, että se kertoo kuinka sairas yhteisö Jehovan todistajat on. Kuinka se pyrkii hallitsemaan jäseniään erilaisin kielloin ja puuttumaan ihmisten yksityisasioihin, kuten avio-ongelmiin, jos katsotaan, että on rikottu liikkeen sääntöjä esim. tekemällä aviorikos.

 Ehkä vanhempiaan suojellakseen päähenkilö ei kerro, katuivatko hänen vanhempansa koskaan liittymistä Jehovan todistajiin, jotka kuitenkin aiheuttivat heidän perheelleen pelkästään tuskaa.

Pilvipeitto

 Teneriffalaisen Andrea Abreun Pilvipeitto kuvaa lapsuuden loppumista.

Kirja sijoittuu Kanarian saarille, jossa 10-vuotiaan päähenkilön vanhemmat työskentelevät pitkiä aikoja poissa kotoa ja tyttö on pääosin isoäitinsä hoivissa. 

Kirja kertoo sivujuonteena, miten surkeaa turismin tuoma työ on ja miten se eriarvoistaa paikalliset asukkaat suhteessa turisteihin. Turismi luo työpaikkoja, mutta yksikään turisti tuskin suostuisi tekemään paikallisten tekemää matalapalkkatyötä.

 Pääjuoni on päähenkilön ja hänen Isora-ystävänsä ystävyydenkuvaus. Isora on menettänyt äitinsä ja hänen ankara isoäitinsä kasvattaa häntä kyseenalaisin keinoin. Kun rakkautta ei tule kotoa, Isora kokeilee kaikkea liian aikaisin vetäen päähenkilön mukaansa. Kirja on välillä suorastaan inhottava. Kuinka tärkeää onkaan, että lapselle asetetaan rajat ja ollaan kotona läsnä. 

Kirjasta tuli mieleen Emma Clinen niinikään yököttävä Tytöt, tytöt.

Hakaristin historia

 Teivo Teivaisen Hakaristin historia kertoo rasistiseksi muodostuneen tunnuksen alkuperästä ja painottuu kertomaan sen käytöstä Suomen historiassa.

Muistankohan oikein, että Suomen - yhä säilynyt - vanhin hakaristi löytyy Maarian kirkosta, jonne se on maalattu 1400-luvulla. 

Hakaristiä alettiin Suomessa käyttää Venäjän vallan alla merkkinä länteen kuulumisesta. 

Kirja kysyy olennaisen kysymyksen:  miksi suomalaiset kokevat, että heidän pitää puolustaa esimerkiksi ilmavoimien hakaristitunnusta ja korostaa, että se on natseista erillinen symboli. Hakaristin maine on kuitenkin tahriintunut niin pysyvästi, että sen näkyminen aiheuttaa aiheestakin kysymyksiä ulkomaalaisilta.

Vienan veritie

 Jussi Niinistön Vienan veritie kertoo jääkärikapteeni Toivo Kuisman Karjalan vapautusretkestä vuonna 1918.

Kuisma oli itse kotoisin Karjalasta, Antreasta. Hän opiskeli yliopistossa, mutta opinnot jäivät kesken ja hän työllisti itsensä toimittajana. Hän lähti Saksaan jääkärikoulutukseen melko iäkkäänä, 30-vuotiaana. Hän innostui heimoaatteesta ja lähti Mannerheimin ja valtionhoitaja Svinhufvudin siunauksella parinsadan suomalaisen kanssa "vapauttamaan" karjalaisia Venäjän vallan alta maaliskuussa vuonna 1918, kun Suomessa oli käynnissä sisällissota.

Mutta karjalaiset eivät kaivanneet vapauttajia. He suhtautuivat suomalaisiin oudoksuen. Soppaa sakeutti Englanti, joka Venäjän liittolaisena maailmansodassa oli häärimässä myös Karjalassa ja rekrysi karjalaisia omaksi armeijakseen sotimaan Suomen heimosotureita vastaan. Historiaa, joka tuli itselleni täysin uutena asiana.

Suomalaiset saivat perustettua joillekin paikkakunnille omia suojeluskuntia, mutta vastustus oli tukea suurempaa. Suomalaisille kaikki tämä oli suuri pettymys: olihan Vienan Karjala ollut se, jonka runonlaulajilta Lönnrot oli käynyt kokoamassa Suomen kansalliseepoksen. Ja tässä muuten pointti: onko se tosiaan Suomen kansalliseepos, koska Lönnrot vain kirjasi kaiken ylös? Tämä kirjakin sen osoitti, että ei Karjala ole ollut sen enempää Suomea kuin Venäjää, se on ollut oma maansa. Lönnrotin ansiota on se, että hän laittoi kaiken ylös. Muuten ei olisi tätäkään asiaa, josta kiistellä. Että onko Kalevala kulttuurista omimista. No, ainakin se on talletettu nykypäivän lukijoidenkin iloksi. 

Karjalaiset mummot sanoivat Kuisman retkikunnan miehille, että lähtekää kotiin. Täällä te vain kuolette turhaan. Ja heitä olisi kannattanut uskoa. Vienan veritie on tarina turhista kuolemista. Toisaalta se kertoo hirveän rohkeista nuorista miehistä. Kuinka monesta älypuhelinsukupolven nuorukaisista olisi kokemaan vilua, nälkää ja likaa surkeissa olosuhteissa ja vielä kulkemaan jalan noissa huonoissa kamppeissa satoja kilometrejä. 

Monella heimosoturilla oli ammattisotilaan kohtalo: ennen Vienaa osa heistä oli jo jääkärikoulutuksessa taistellut Saksan rintamalla tai Suomen sisällissodassa ja jotkut jatkoivat Aunuksen retkelle tai Viron vapaussotaan. Yksi oli valkoisten puolella selvinnyt Suinulan verilöylystä Suomen sisällissodassa ja kuoli sitten Vienan Karjalassa. Kurjia kohtaloita. 

Tämän kirjan jälkeen olen kiinnostunut lukemaan lisää heimosodista ja etenkin Karjalan kansannoususta, josta huomaan, etten tiedä juurikaan mitään.

Gösta Sundqvist

 Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist kertoo Leevi and the Leavingsin laulaja-lauluntekijän tarinan etäisellä otteella, perustiedot läpikäyden.

Gösta Sundqvist oli yksityinen ihminen. Hän ei antanut enää viimeiseen kymmeneen vuoteen haastatteluja medialle ja Leavings ei koskaan kunnolla keikkaillut. Otaksun, että Göstan lähipiiri ei halunnut antaa tähän kirjaan haastatteluja, ja vaikka hänen työkaverinsa ja ystävänsä Göstasta kertovatkin, taiteilija jää itse yhä etäiseksi.

Kirjan merkittävimmät lähteet ovat eri lehdet  joihin Gösta ennen julkisuudesta vetäytymistään antoi haastatteluja. Näiden perusteella hänestä piirtyy hieman ikäväkin ihminen hänen haukkuessaan avoimesti muita muusikoita. Tällainen avoin vihamielisyys toisaalta oli 90-luvulla "in", kyllähän esimerkiksi Oasis ja Take that haukkuivat toisiaan. Nyt en voisi kuvitella, että Suomen pienissä piireissä olisi muusikoita, jotka pärjäisivät avoimesti kollegoitaan. Ajat ovat muuttuneet.

Mielestäni kirjan turhia osioita olivat levyjen yksityiskohtaiset arviot, joissa kirjailija kävi kappale kappaleelta läpi, mitä mieltä niistä oli. Kiinnostavinta taas kaikki haastattelut, koska niistä paljastui hieman se, mitä Gösta oli Leevin roolinsa takana. Vaikka ajattelen myös, että taiteilijuuteen kuuluu salaperäisyys ja hänen teoksensa puhuvat hänen puolestaan.

Ramayana

 Runoilija Valmikin Ramayana noin 300-luvulta eKr. kuuluu Intian pyhiin teksteihin, ja on yksi niistä sadasta kirjasta, jotka Guardian-lehti vuosituhannen alussa listasi maailman parhaaksi kirjaksi. 

Kuuntelin jättisuuren (yli 30 tuntia) Ramayanan sen suomentaman Taavi Kassilan lukemana. Kassilan ääni ei ole kaikista äänikirjaystävällisin, eikä Ramayana tarinana kaikista vetävin. Haasteita siis oli, mutta niistä selvittiin. 

Ramayana on kuningas Raman tarina. Rama joutuu maanpakoon ja tarinaan liittyy paha äitipuoli, oikeamielinen velipuoli, pahoja demoneita ja apina-armeija. Nykyaikaista oli yksiavioisuus, jota Rama ja hänen vaimonsa noudattivat toisiaan kohtaan. Raman oikeudenmukaisuus toi mieleen Jeesuksen ja ajatuksen siitä, että lopulta kaikilla näillä vanhoilla tarinoilla on yksi ja sama lähde. 

Ramayanan tarina on ajaton: on hyvä (Rama) ja paha (demonit), jotka kamppailevat keskenään maailmanherruudesta ja lopulta käydään yksi suuri sota, jonka hyvät voittavat. Ihan samaa, mitä Hollywoodissa tehdään jatkuvasti. 

Itseäni hindulaisuudessa kiinnostaa itsensä kehittäminen ja sisäinen rauha, joka on saavutettavissa tarpeeksi pitkämielisellä itsetutkiskelulla. Silloin ei ole enää tarvetta tuntea negatiivisia tunteita muita kohtaan, vaan on osa suurta, näkymätöntä hyvyyttä.

Anne Frankin päiväkirja/sarjakuva

 Ari Folmanin ja David Polonskyn Anne Frankin päiväkirja on onnistunut sarjakuvaversio maailman kuuluisimmasta päiväkirjasta.

En ole lukenut alkuperäistä teosta, mutta Anne Frankin tarina on kyllä tuttu. Olen jopa käynyt talossa, jossa hän piileskeli Amsterdamissa. Vierailusta on yli 25 vuotta, mutta muistan tilojen ahtauden ja sen epäuskon, jonka koin museovierailijana: täälläkö he asuivat vuosien ajan natseja piileskellen? 

Anne Frankin päiväkirja ei ole ahdistava, vaan lähinnä surumielinen ja haikea. Se on myös hyvin kypsää teini-ikäisen tekstiä kasvukivuista ja hyväksymisen kaipuusta. Minä en tuolla tavalla osannut ilmaista itseäni kirjallisesti 13-14-vuotiaana, mutta muistan nuo samat tunteet, joita kävin tuonikäisenä läpi.

Anne Frankista olisi tullut varmasti vaikka mitä, jos hän olisi saanut elää aikuiseksi. Mutta hänen tärkeä perintönsä kuitenkin elää. Tämä hieno sarjakuvakirja toivottavasti saa taas uuden sukupolven kiinnostumaan hänen tarinastaan. 

Äitiä ikävä

 Eero Huovisen Äitiä ikävä kirja on emerituspiispan muistelmat lapsuudestaan. Saara Turunen valitti Hyeenan vuosissa kirjan liiasta uskonnollisuudesta. Omituista olisi, jos eläkkeellä oleva piispa ei kertoisi kotinsa hengellisestä ilmapiiristä. Mutta tiedoksi Saara Turusen kaltaisille: varoitus, kirja sisältää monelle triggeröivää sisältöä eli kristillistä elämänkatsomusta.

On koskettavaa, että vanhana miehenäkin Huovinen kokee yhä äidin kaipuuta. Ikävä ja suru eivät poistu koskaan, mutta ne muuttavat muotoaan.

Yli 70 vuodessa moni asia on muuttunut. Kirjaa lukiessa saa kurkistaa 1940-1950-lukulaiseen lasten kasvatukseen (piiskaaminen oli sallittua), helsinkiläiseen asuntopolitiikkaan (kuinka äidin kuoltua, yksi huone oli vuokrattava ulkopuoliselle) ja kirkkohistoriaankin (kuinka teologian gradut olivat jättimäisiä ja miten uusi kirkkoherra valittiin virkaan).

Sydäntäsärkevää oli lukea siitä, kuinka Huovisen isä ei kyennyt olemaan isä pojilleen ja eristi heidät uudesta perheestään. Eero Huovinen on tunnettu viisaudestaan ja humaaniudestaan eikä hän tässä kirjassa isäänsä parjaa, vaan osaa asettua hänen vaikeaan asemaansa. Vain harva pystyisi antamaan anteeksi vanhemmalleen, joka on käyttäytynyt noin, mutta Huovisen sydän on suuri. 

Joten kirja on kertomus myös anteeksiannosta.