He, uskaliaat ja toivorikkaat Pohjanmaan nuoret miehet ja naiset, lähtivät valtameren yli Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, työläisiksi kaivoksille, tukkisavotoille, sahoille, lohenpyytäjiksi, säilyketehtaisiin, maatiloille, siivoojiksi ja kotiapulaisiksi. He eivät osanneet englantia, mutta heillä oli lihasvoimaa, sitkeyttä ja työntekohaluja. Vaikka niistä oli kysyntää, työstä haluttiin maksaa alle palkalla selviämisrajan.
Eivät he kirjoittaneet omaisilleen ahdingostaan. Vanhempia ei tullut kuormittaa enempää, kuin lähtö oli jo aiheuttanut. Moni oli tullut lainarahalla pystymättä maksamaan velkaansa koskaan takaisin.
Toimittaja Maarit Tastula alkoi selvittää siirtolaisten kohtaloita Yhdysvalloissa. Eero-serkulla oli tarkempi idea: tutki niiden isoäidin serkkujen kohtaloita, jotka päätyivät lähtemään Amerikasta Neuvostoliittoon. Ajatus oli Tastulalle outo: oliko heidän sukulaisissaankin niitä, jotka jättivät Yhdysvallat ja siirtyivät rakentamaan sosialistista Neuvosto-Karjalaa?
Oli heitä. Muutaman heistä onnistui palata takaisin Yhdysvaltioihin.Useimmilta sulkeutui paluuovi, silläPietariin päästyään he olivat luovuttaneet dollarinsa tarpeettomina uuden valtion rakentamistyöhön ja vaihtaneet Yhdysvaltain passinsa Neuvostoliiton passiin.
Maarit Tastulan tutkimusprojekti oli usean vuoden uurastus. Hän kahlasi läpi siirtolaisarkistoja, yksityiskirjeitä, soitti suuret määrät puheluita kotimaahan ja meren taakse, haastatteli lukuisia ihmisiä, joilla oli ensi-, toisen- tai kolmannen käden tietoa, kahlasi läpi useiden vuosikymmenten ajalta amerikansuomalaiset sanomalehdet, tarvittaessa englanninkielisiäkin siirtolaispaikkakunnilla ilmestyneitä, tunnisti valokuvia, kirjoitti ja sai kirjeitä ja viipyi itse siirtolaisalueilla. Kaiken saamansa tietomassan hän järjesti ammattitoimittajan rytmi- ja tyylitajulla viime syksynä ilmestyneeseen kirjaansa Köyhää väkeä, Suomalaisia Amerikan kultamailla.
Teoksessa kuvatut Amerikkaan eri vuosikymmeninä lähteneet ovat enimmäkseen Keski-Pohjanmaalta, monet Kaustisilta ja Vetelistä, mutta myös Pohjanmaan suomenruotsalaisista kunnista: Ähtävältä, Luodosta, Teerijärveltä, Pietarsaaresta, Korsnäsistä, Jepualta ja Pännäisistä sekä siitä rannikkoa myöten pohjoisempaa aina Torniota myöten. Tastula kertoo siirtolaisten tarinoita, 42 tarinaa noin 50 siirtolaisesta.
Satamaan lipuessaan laivat ohittivat Vapauden patsaan. Arvattavasti 19-vuotiaan Aini Aksiinia Rahkosenkin (myöhemmän Siini Holmin) rinta oli revetä pitkän odotuksen täyttymyksestä ja jännityksestä. Oli marraskuu 1912 ja New Yorkin satamassa puhalsi hyinen merituuli. Siina käveli höyrylaivan laskusiltaa maihin. Metropoli oli vetää jalat alta: eriväristen ihmisten kuhina ympärillä, hajut, kauppiaiden kojut, pikkupojat, jotka parveilivat etsien käsilaukkua tai nyssäkkää, johon vaivihkaa tarttua, satamalaiturilta merimiesten ja ahtaajien karheat katseet, vihellykset ja huudot, joita ei ymmärtänyt se, joka tuli toisesta maailmasta.
Pakollisten paperimuodollisuuksien jälkeen suomalaisia saapujia ohjattiin juniin, joilla he jatkoivat halki mantereen Tyynen valtameren rannoille Luoteis-Yhdysvaltoihin, Montanaan, Oregoniin ja Washingtoniin Colorado-joen virtausalueille.
Siini saapui länsirannikolle ja ryhtyi asumaan kalastaja Viktor Saariniemen (Holmin) kanssa. Ehkä rakkautta riitti puolen vuosikymmentä, ehkei niin kauan. Kun Siini ja Viktor kuolivat, heidän tyttärensä Irja Linnea oli kuusivuotias. Elettiin vuotta 1921. Onneksi Irja oli viety kyläilemään naapuriin niin, ettei hän joutunut silminnäkijäksi, kun Viktor ampui takkiaan päälle pukevaa Siiniä takaapäin selkään ja sen jälkeen itsensä. Siini lyhistyi ruokailuhuoneen ja keittiön väliselle kynnykselle.
Irjasta tuli aikuisuudessa yrittäjä. Hän kuoli satavuotiaana.
Viljavat maat virran molemmin puolin oli ryöstetty jo 1800-luvun lopulla alkuperäisheimoilta. Kokonaisia heimoja menehtyi (jopa 80 prosenttia intiaaneista) siirtolaisten tuomiin bakteereihin ja tautiaihioihin, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä. Tummanharmaat sarkanuttuiset ja huivipäiset suomalaissiirtolaiset olivat työtä pelkäämättömiä, aikaansaavia ja käteviä. Ajan oloon he rakensivat ympärilleen oman yhteiskunnan, jossa he selvisivät ilman englannintaitoa. Yhteistiloja olivat Ilwacoon rakennettu Työn Temppeli ja Aberbeen raittiushenkinen Suomi-haali.
He rakensivat Ilwacon kaupungin ja asuttivat Astorian, Aberdeen ja Portlandin. Työn ja asunnon saannin jälkeen he perustivat ruumihauseja (asuntoloita) ja kuppiloita, organisoivat teatteriesityksiä, konsertteja, tanssiaisia, urheiluseuroja ja perustivat sanomalehtiä. Kun tuttu suomalainen joutui pahaan ahdinkoon, he pukkasivat perhettä eteenpäin rahakeräyksellä. Dollarin puolikkaan lahjoituksilla saatettiin saada kasaan kuolleen tai invalidisoituneen toverin muutaman kuukauden menetetty palkka tynkäperheen elannoksi.
Lukuisat suomalaiset siirtolaiset löysivät toimeentulonsa merikalastuksesta. He rakensivat paattinsa. Kalastuskausi kesti keväästä syksyyn. Sinä aikana piti tienata koko vuoden toimeentulo. Elokuu oli nuottakalastuksen aikaa. Lohta nousi merestä suunnattomat määrät, kunnes vedet oli riistokalastettu. Astoriassa oli huippukautena nelisenkymmentä kalasäilytystehdasta. Haaksirikkoja, myrskyn silmään joutumisia ja hukkumisia tapahtui paljon. Useimmat kalastajat joutuivat hakeutumaan kalastuksen loputtua metsätöihin tai rakennusmiehiksi rautatietyömaille.
Heidän uudesta isänmaastaan puuttuivat turvaverkot, tosin olivat puuttuneet jo synnyinmaassakin. Yhdysvallat oli ultrakapitalistinen valtio, missä malmin louhijat ja metsäsavottalaiset uurastivat vailla turvavarusteita, kuolivat tai invalidisoituivat jatkuviin työtapaturmiin.
”Kysykää vaikka Rockefelleriltä, Carnegeilta, Vanderbiltiltä tai Guggenheimilta, he kyllä tiesivät, miten hiili, öljy, teräs ja rautatiet muutettiin köyhälistöä riistämällä rikkauksiksi, ja riistäjät itse korottivat itsensä filantropeiksi, museoiden ja taiteen tukijoiksi!”
Tukkikämppien seinät vertautuivat viiman estämisessä pärekorin seinämiin. Täit piinasivat ja makuulavitsojen lutikka-armeijat vajuttivat öisin ahnaasti nukkujien verta. Monesti siirtotyöläiset yrittivät lakkoilua, mutta sellaiset päättyivät tuloksettomina tultuaan murretuiksi virkavallan voimin.
Sosialistinen ajattelu alkoi löytää kasvualustaa.
Raittiusliike ja kieltolaki
Raittiusliike oli naisasialiikkeen ohella 1800-luvulta alkaen merkittävimpiä aatteellisia amerikkalaisia innovaatioita. Se levisi Yhdysvalloista Eurooppaan johtaen lopulta kieltolakien säätämisiin eri maissa. Yhdysvalloissa kieltolaki oli voimassa 1920 ̵ ̵ 1932. Ennen kieltolakia Astorian pääkadun varrella kalasatamasta kaupunkiin sijaitsi enimmillään 21 saluunaa. Saluunan ohi kulku oli raskaasta ja kylmästä työstä palaajille vaikea paikka. Kieltolaki toi saluunoille tukalat ajat. Oli kehitettävät salaiset reitit väkijuomien valmistamiseen, juontiin ja myyntiin. Koska vain apteekeilla oli oikeus myydä alkoholipitoista, esimerkiksi Seattlessa apteekkien määrä moninkertaistui.
Ihmiset alkoivat valmistaa viiniä tai olutta kotonaan ̵ ̵ kylpyhuoneissa, keittiön nurkissa, takapihoilla tai metsissä. Laki salli viinin ja oluen valmistuksen omaan käyttöön mutta ei myyntiä ulkopuolisille. Niinpä Kaliforniasta tuotiin valtavia määriä viinirypäleitä ja niitä alettiin myös kasvattaa itse.
Omatoimisuus johti myrkyllisiin alkoholisekoituksiin aiheuttaen kuolemantapauksia ja sokeutumisia. Joulukuun lopulla 1919 Yhdysvalloissa kuoli 77 ihmistä puualkoholiin, jota oli kaupiteltu viskinä. Pelkästään Massachusettsissa kuoli 57. Sokeutuneista ei edes pidetty lukua. Lopullinen puuviinaan kuolleiden määrä kohosi maassa viikkojen kuluessa 130:een.
Kotiviinan keittämiseen punoutuu Eva Korhosen tarina, yksi lukuisista Maarit Tastulan traagisista siirtolaiskohtaloista. Evasta kehkeytyi Astoriassa ”pootleleggeri”, kotiviinan keittäjä ja trokari.
Torpparin tytär Evan rosoinen avio-onni
Aloitetaan kuitenkin Kallesta.
Perheenpää Kalle Korhonen oli jättänyt kolmihenkisen perheensä (tytär Aune tuolloin viisivuotias) syyskuussa 1922, jättänyt jo toistamiseen mutta tällä kertaa lopullisesti. Kalle häipyi Detroitiin, sieltä 1930-luvun alussa Kanadaan ja sieltä vanhan ystävänsä Alarik Sandelinin kanssa Neuvostoliittoon. Vuonna 1935 Kalle arveltiin nähdyn Petroskoissa. Kallen hylättyä perheensä Eva oli hakenut avioeron. Neuvosto-Karjalassa Kalle meni naimisiin Vieno-nimisen naisen kanssa, joka vuorostaan haki avioeroa Kallesta syynä Kallen karkaaminen ja ylläpidon laiminlyönti. Ero myönnettiin. Kalle kuoli yksinäisenä miehenä tuberkuloosiin Petroskoissa 1940.
Mikä näitä naisia vaivasi? Eivätkö he ymmärtäneet, että ”toveri Korhosen oli uhrattava monta yötä elämästään osuustoiminnallisen työväenliikkeen puolesta?”, Tastula pistelee.
Eva oli lähtenyt 1910-luvun puolivälissä Kalle Korhosen mukaan.
Kallehan se nappasi nuoren ja simpsakan Evan Hangon satamaan kipuamaan valtamerilaivaan ja matkustamaan kohti Amerikkaa ja lupaili kullankimalteista tulevaisuutta Atlantin takana. Kalle se kannusti, ettei kannata jäädä torppari-isän piiaksi lypsämään kantturaa ja kantamaana kiviä pelloilta isännän auran alta. Kallehan se lupasi pönnätä Evaa eteenpäin myötä ja vastamäessä mutta jätti hänet kierimään omaa tahtiaan alas jyrkkää rinnettä suoraan kohti kuilun pohjaa. Kallehan se oli, joka myöhästyi Evan hautajaisista, eikä ollut tyttärensä tukena, kun tämä menetti äidin (12-vuotiaana) ja siinä samassa koko siihenastisen rikkinäisen maailmansa.
Evalla oli toki avioeron jälkeen miehiä, useimmat huonoja. Viimeinen heistä hakkasi hänet niin pahoin, että seonnut Eva joutui mielisairaalaan. Mielisairaalat olivat tuolloin viheliäisimpiä kaikista laitoksista. Mielivaltaisen väkivallan käyttö hoidokkeja kohtaan ei ollut poikkeuksellista. Eva kuoli Washingtonin Steilacoomin mielisairaalassa 1927 vain neljä päivää sinne joutumisensa jälkeen. Kuolinsyyksi mainitun ja laboratoriotesteissä todetun neurosyfiliksen rinnalle Tastula tarjoaa todellisemmaksi kuolinsyyksi epätoivoa.
Joku sentään hoiti hänen hautaamisensa Saniaiskukkulan hautausmaalle Aberdeeniin. Aune-tyttö oli siihen liian pieni eikä se ollut Kallekaan. Hän touhusi tuolloin vielä Michiganissa osuustoimintahommissa.
Aunelle koitti sosiaalinen nousu, kun hän avioitui Yhdysvaltain armeijan everstin kanssa ja heistä tuli seurapiiripari.
• • •
Ehkä elämä uudella mantereella oli kelvollista, jopa odotusten mukaista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Tastula ei käsittele siirtolaisuutta vuosikymmenjaksoissa vaan kertoo ihmiskohtaloista. Hän ei käytä sanaa solidaarisuus, mutta siitä oli kyse suomalaisyhteisöjen keskinäisessä avuksi rientämisessä, kun elämässä nousi seinä pystyyn. Ja usein se nousi. Isiä jäi kaatuvien tukkipuiden alle, kuoli tai rampautui. Äitejä menehtyi kulkutauteihin, tuberkuloosiin ja keuhkokuumeeseen, jolloin miehistä tuli pienten lasten yksinhuoltajia kykenemättä kuitenkaan siihen. Lapsia jaettiin sukulaisille tai heitä joutui pahamaineisiin kasvatuslaitoksiin. Päiväkotien puuttuessa ja maksettuun lastenhoitoon pystymättä äidit saattoivat viedä pienokaisensa non-stop-elokuviin työpäivänsä ajaksi.
Työpaikat eivät olleet pysyviä, mutta työn etsijä onnistui yleensä uuden pestin löytämisessä jostain. Huonoimmassa asemassa olivat naimattomat miehet.
Nuo osavaltioista toiseen pummikyydillä junien katoilla tai tavaravaunuissa matkustavat miehet pysähtyivät sadonkorjuuaikana poimimaan greippejä Kalifornian hedelmätarhoilta, talviaikoina kaatamaan puita Washingtonin metsäkämpille. Jos mitään muuta ei ollut tarjolla, he kerjäsivät talojen emänniltä aterian pihatöitä vastaan. Mutta kun jalka ei enää noussut, ei ehtinyt juosta poliisia pakoon ja hypätä liikkuviin juniin. Jollakulla reumatismi tai haamusärky metsätyömaille menetetyissä raajoissa alkoi kalvaa luita ja ytimiä. Vuosikymmenet oli asuttu pahvista ja pellistä kasatuissa tönöissä joutomailla, ja se alkoi kostautua.
Kiinnijääminen oli kohtalokasta. Pummikyytiläinen työnetsijä leimautui irtolaiseksi ja matka päätyi poliisisäilöstä mielisairaalaan, jonne moni hautautui elävältä useiksi kymmeniksi vuosiksi.
Mielisairaaloita
Oregoniin rakennettu Salemin mielisairaala ei Taskulan sanoin ollut paikka pahimmasta päästä. Se rakennettiin ̵ ̵ kuten muutkin mielisairaalat ̵ ̵ kauniiseen ympäristöön. Työtä pidettiin terapiana, joten kaikki kynnelle kykenevät tekivät maataloustöitä. Oli puusepän verstasta, suutarin pajaa ja ompelimoa. Vesiterapiaa oli kahdesti viikossa: turkkilainen sauna ja kuuma kylpy ammeessa. Potilas voitiin kapaloida kuumiin tai kylmiin lakanoihin. Levottomat ja aggressiiviset potilaat sidottiin sänkyyn tai tuoliin tai puettiin pakkopaitaan ja liikkumista rajoitettiin käsi- ja jalkaraudoin. Rauhoittamisessa käytettiin morfiinia.
Salemiin päätyi moni suomalainen siirtolainen, kuten teurastaja Nils Nyman, nuori Axel, William Karvonen ja Richard Nikula, joka oli lähtenyt Deep Riverin metsäkämpiltä Astoriaan rentoutumaan, rahattomana. Syötyään nälkäänsä vohvelibaarissa vohveliaterian hän maksukyvyttömänä kirjoitti laskun maksajaksi maan rikkaimman miehen, teollisuuspohatta John D. Rockefellerin. Nikula vietiin poliisivoimin Salemin mielisairaalaan 45-vuotiaana. Hän kuoli siellä sydäntautiin 76-vuotiaana.
William Karvonen joutui Astorian ruumihausista poliisilaitokselle ”vähäpätöisen asian” takia. Vapauttamisen sijasta hänet saatettiin Salemin mielisairaalan farmin töihin. Karvonen uurasti siellä 12 vuotta ruokapalkalla, koska hänellä ei ollut vapautumiseensa vaadittua takuumaksua. Hänen maallisen omaisuutensa, taskukellon ja 50 dollaria rahaa poliisi oli takavarikoinut palauttamatta.
Siikajokelainen nikkari Iisak Pekkala passitettiin Pendletonin mielisairaalaan työtä vieroksuvana. Paiskittuaan sanojensa mukaan hommia 11 vuotta vähimmässäkään määrin rikastumatta hän päätti viettää lopun elämänsä levossa ja rauhassa. Tarkastuslautakunta oli eri mieltä. Hän sai nauttia sairaalan lepoa ja rauhaa runsaat 21 vuotta, ennen kuin kuoli sydänkohtaukseen 66-vuotiaana 1944.
Matti (Matthew) Kokko, mainarina vaimoaan, kauhajokelaista Maria Aurora Koskea ja kahta lastaan elättänyt mies Jurvasta, koki kolkon ”hoidon” Montanassa Warm Springin mielisairaalassa, missä hän joutui olemaan lähes 12 vuotta. Matti kuoli vuoden lopulla 1927. Kuolinsyytutkimus todisti syiksi verenvuodon, vasemman keuhkon puhkeamisen aiheuttaman hapenpuutteen sekä kolmetoista murtunutta kylkiluuta. ”Potilas, jolla ei ollut omaisia turvanaan, oli hoitajiensa armoilla. Ja suljettujen seinien takana sattui ja tapahtui”, kertoo Tastula.
Vartijoiden suorittamasta pahoinpitelystä nostettiin murhasyyte. Oikeus vapautti syytetyt vartijat ja totesi tapahtuman ”kaikin puolin harmilliseksi”. Warm Springin hautausmaalla on myös Matti Kokon nimetön hauta numero 131.
Vallankumous Venäjällä aikaansai Amerikassa vainot
Tuli syksy 1917, Venäjällä tapahtui vallankumous ja sen seurauksena syntyi Neuvostoliitto. Sosialismi oli levinnyt myös siirtolaisten keskuuteen ja aiheuttanut aatteellisen railon, lopulta suoranaisen vihamielisyyden kirkkouskovaisten ja sosialismista kiinnostuneiden välille. Julkaistiin ja luettiin eri lehtiä. Työväestöllä olivat Toveri ja naisten asioita käsittelevä Toveritar, vastapuolella Astorian Sanomat, Lännen Uutiset ja Lännen Suometar.
Suomalaisten keskinäistä jakautumista pahempaa olivat kuitenkin työnantajaleirin American Protection Leaguen ja Ku-klux-klaania muistuttavien väkivaltaisten ja mielivaltaisten organisaatioiden aloittama sosialistien ja ei-kansalaisten vaino, joita asettuivat tukemaan myös poliisivoimat ja oikeuslaitos. Yksi tällainen omankädenoikeutta käyttänyt organisaatio oli The Knights of Liberty, jonka jäsenet muiluttivat, kidnappasivat, hakkasivat, tervasivat ja höyhensivät ja jopa lynkkasivat epäisänmaallisina pitämiään ihmisiä. Muilutuksen toi IKL toimintamallikseen Suomeen Yhdysvalloista 1930-luvulla.
Ensimmäisestä maailmansodasta syntynyt veteraanijärjestö American Legion otti motokseen Amerikka amerikkalaisille. Se ajoi siirtolaislain tiukentamista, vasemmistoryhmien tukahduttamista ja kutsunnoista kieltäytyneiden, ei-kansalaisten eli ”lintsareiden” karkottamista. Se myös vaati muiden kuin englanninkielisten julkaisujen kieltämistä Yhdysvalloissa. Aivan erityisesti se vaati aasialaisten karkottamista.
Washingtonin valtiossa alkuvuodesta 1919 hyväksyttyä syndikalistilakia tulkittiin siten, että IWW (The Industrial Workers of the World) pyrkii aina väkivallan, sabotaasin, terrorismin ja muin rikollisin keinoin vaikuttamaan poliittiseen ja teolliseen muutokseen yhteiskunnassa. Koska lakkoilu oli IWW:n päätoiminta-alue, laki tulkitsi lakot kriminaaliksi toiminnaksi. Osavaltiossa alkoi IWW:n kannattajien jahti.
Pelkästä Toveri-lehden tilaajaksi kuulumisesta saattoi joutua pidätetyksi, ankariin kuulusteluihin ja jopa karkotettavaksi maasta. Elämä kuritti ja kuristi ja tulevaisuudesta sumeni toivo. Terrorin kohteina olivat erityisesti järjestäytyneet työläiset eli IWW:n, ”iituplajuulaiset” jäsenet. Heitä vainosi myös Home Guard eli kodinturvajoukot. Lakot murrettiin väkivallalla.
Tunnetuksi tuli vuosina 1919 ̵̵ 1921 Yhdysvaltain oikeusministerin Aleksander Mitchell Palmerin nimiä kantaneet Palmerin ratsiat, myöhemmin nimeltään First Red Scare (ensimmäinen punakammo), jonka johtajaksi Palmer nimitti tuolloin vasta 24-vuotiaan J. Edgar Hooverin, tulevan 1950-luvulla kommunisteiksi epäiltyjen vainoamisen päällikön. Vuonna 1918 säädetyn kapinallislain (Sedition Act) avulla karkotettiin Yhdysvalloista ensivaiheessa 249 venäläistä siirtolaista, heidän joukossaan tunnettu anarkisti Emma Goldman, joka yritti sopeutua Neuvostoliittoon onnistumatta kuitenkaan siinä. (Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä. Savukeidas 2011)
Vuonna 1929 romahti New Yorkin pörssi ja aiheutti syvän ja vuosia kestäneen laman työttömien armeijoineen. Ilmastollinen huono-onnisuus ajoi myös keskisen Amerikan köyhät perheet etsimään tilapäistöitä Kalifornian hedelmäviljelmiltä raekuurojen, kaatosateiden ja pölymyrskyjen tuhottua lähtijöiden sadot.
Sadot tuhoutuivat, hedelmällinen multakerros lensi preerialla taivaan tuuliin. Preerian punainen pöly satoi maahan mustana lumena… Ihmiset vankkureineen ja Fordin Lissuineen alkoivat paeta pieniltä maatiloiltaan ja valtavan pölypilven alta Oklahomasta, Kansasista, Coloradosta ja Teksasista kohti länttä ja Kaliforniaa. He olivat oppineet tekemään pitkää päivää hedelmäviljelmillä parin soppalautasen hinnalla. (Lue tämä: John Steinbeck, Vihan hedelmät.)
Sama vaellus tilapäistöiden perään ajoi myös siirtolaisia Kaliforniaan. Siirtolaisia oli tarvittu raskaissa ammateissa lihasvoiman vuoksi. Lamavuosina ruumiillisen työn tekijöiden nälkäarmeijoita ei enää tarvittu. Siirtolaisista oli tullut liikaväestöä.
Suuri lamakausi pani yhä useamman siirtolaisperheen harkitsemaan Yhdysvalloista lähtemistä ja uuden elämän etsimistä Neuvosto-Karjalasta. Heitä, Neuvostoliittoon muuttaneita, tiedämme olleen ainakin 7000.
Neuvosto-Karjalaa rakentamaan
Ensimmäisiä Neuvostoliittoon muuttajia oli Toveri-lehden päätoimittaja parin vuoden ajalta, Santeri Nuorteva. Ellei hän olisi lähtenyt, hänet olisi vuosikymmenen lopulla karkotettu.
Toverissa oli julkaistu useampia juttuja suomalaisten perustamasta Kommuuni Kylväjästä Donin tasavallassa, ja hyvin ne ovat siellä viime vuosina pärjänneet… Santeri Nuorteva ja Edward Gylling olivat kuulemma saaneet paljon aikaiseksi rakentaessaan uutta pikku-Suomea Neuvosto-Karjalaan. Neuvosto-Karjalan teknisen avun toimisto New Yorkissa sai kirjeitä eri puolilta Yhdysvaltoja suomalaisilta, jotka suorastaan rukoilivat lupaa päästä rakentamaan työväen paratiisia, jossa oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo vihdoin toteutuisivat työläistenkin kohdalla. Moni ei kelvannut matkalle, vaikka olisi hillittömästi halunnut. Heillä kävi hyvä tuuri.
Muudan uskalikko muutti Vienanmeren rannalle Knäsöhön, rakensi itselleen talon ja raivasi kappaleen maata. Vienanmerestä hän sai hyvin saalista. Se rohkaisi. Vuonna 1922 varustettiin kokonaisen ammattikalastajien kalastajakunnan muutto Knäsöhön. Useita kymmeniä lähti.
Neuvostoliittoon muuttajien tähtäimessä oli siis karjalankielinen Neuvosto-Karjala. Mutta Selma Jokela lähti poikansa kanssa Inkerinmaalle maatalouskollektiivi Kommuuna Työhön. ”Oltuaan muutaman vuoden Neuvostoliitossa hänen mielipiteensä alkoivat myötäillä Neuvostoliiton virallista propagandaa.” Selma kutsui Toveriin lähettämissään kirjoituksissa inkeriläisiä viljelijöitä kulakeiksi ja piti heidän kohteluaan oikeutettuna. Kirkot tuli muuttaa museoiksi, kouluiksi ja lasten seimiksi, kirkonkellot sulattaa ja tehdä niistä hyödyllisiä työkaluja. Vuoden 1935 jälkeen tiedot Selmasta katoavat. Hän ei löydy teloitettujen eikä vainouhrien nimilistoilta.
Eskeli Heikkilällä oli sujunut Yhdysvalloissa aluksi erinomaisesti. Valtavia lohia nousi Columbia-joesta, kalaa riitti syötäväksi ja myytäväksi. Kyllä se vanhan maailman olot päihitti!
Mutta sitten alkoivat takaiskut. Ne hivuttautuivat sisään kuin hyinen viima pienistä tilkitsemättömistä rei ìstä vanhojen ikkunoiden karmeissa, ikään kuin totuttaakseen talon asukkaan hytiseviin katastrofeihin.
Liina-vaimon (Liina Kaiposen) mieli järkkyi eikä kalastaja-Eskeli selvinnyt kolmen alaikäisen lapsensa yksinhuoltajuudesta. Eskeli romahti. ”Ei jaksanut vetää enää kelkkaa, ei ehjää eikä risaista.” Hän sairastui hermotautiin ja joutui parantolaan. Sieltä päästyään hän pani ilmoituksen lehteen ja siihen vastasi muuan Amalia Rouke, paremmin Junia Ruukkina tunnettu. Kun Eskeli sai eron Liinastaan, pari meni naimisiin.
Kesällä 1932 Eskeli Heikkilän veli Artturi muutti ”pitkän harkinnan jälkeen” kaveriporukassa Neuvostoliittoon. Eskeli lähti perässä.
Eskeli oli jo Amerikan mittapuun mukaan vanha mies 50-vuotiaana. Olisiko hänestä enää raskaisiin metsätöihin Karjalan ikimetsissä? Jotain outoa oli Eskelin päässä tapahtunut, sillä hän oli juuri mennyt naimisiin ja ostanut farmin. Elokuussa 1933 hän jätti vaimonsa ja lapsensa ja lähti.
Vähään aikaan Eskelistä ei mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin päässyt Petroskoissa suksitehtaalle. Se oli menestynein suomalaisyritys koko Karjalassa.
Ensin pidätettiin veli Artturi metsätyömaalta. Koska teloittajille oli tärkeintä täyttää Moskovasta saadut kiintiöt, ei ollut väliä, pitivätkö syytökset paikkansa. Artturi teloitettiin Sandarmohissa 1938. Eskeli tuomittiin puoli vuotta myöhemmin vakoilusta ja teloitettiin Petroskoin lähellä. Heikkilöistä kolmas, Werner, tuomittiin vuoden 1942 lopulla Tšeljabinskin työarmeijaan, joka oli käytännössä työleiri. Werner kuoli 1945 nälkään ja tauteihin. Tšeljabinskissa oli useita Ilwacon suomalaisia. Heistä Allan Sihvonen pelastui hengissä soittotaitonsa ansiosta päästyään sen avulla leirin soittokuntaan ja kokkien suosioon.
Julia Ruukki oli elättänyt seitsenlapsista perhettään säilyketehdastyöläisenä. Myös lasten kohtaloista Maarit Tastula kertoo Julialle omistamassaan luvussa. Julia kuoli vuosi Eskelin lähdön jälkeen syöpään asuttuaan Yhdysvalloissa yli 30 vuotta.
Amerikkaan palanneet sukulaiset
Jotkut neuvosto-onnelan omakohtaiset kokeneet yrittivät palata Yhdysvaltoihin. Erikoisin kääntein se onnistui Signe ja Kristian Kankaalta. He olivat saapuneet Leningradiin lokakuussa 1933. Ensikokemukset asumisolosuhteista olivat tyrmäävät: Asujia ahtaissa tiloissa liikaa. Lattia harva ja jokaisen lattianpesun jälkeen levisi huoneeseen tympäisevä haju. Luteita oli jokaisessa sängyssä. Ylivuotava likakaivo oli rappujen edessä, josta löyhkä kiertyi huoneisiin. Rauta- ja puusänkyjä, matrassit ja peitteet ilman lakanoita.
Kristian on vuonna vielä 1936 töissä Petroskoissa kivilouhimossa. Joukkovangitsemiset eivät olleet ehtineet vielä alkaa. Signe siirtyy jossakin vaiheessa Aunukseen, minne pääosin Yhdysvalloista ja Kanadasta saapuneet maahanmuuttajat olivat rakentaneet mallitilan, Säde-kommuunin, raivanneet pusikoista 400 ̵ ̵ 500 hehtaaria peltoa, hankkineet 150 sarvipäätä ja monta hevosta. Vuonna 1933 Säde muutettiin valtion kolhoosiksi ja määräysvalta siirtyi puoluemiehille. Kolhoosin nimi muuttui Papaniniksi venäläisen napa-aluetutkijan mukaan.
Kun suomalaiset kesällä 1941 etenivät Aunukseen, vetäytyvät venäläiset olivat sytyttäneet kolhoosin tuleen, myös navetat lehmineen. Alueelle jääneet suomalaistaustaiset piileskelivät tulipalolta säästyneessä rakennuksessa, heidän joukossaan Signe Kangas ja Uhtualta Aunukseen tullut Hilja Lång. Vetäytymisvaiheessa naiset siirrettiin Suomeen piilotettuina kuorma-autojen kuormastoon pressujen alle.
Kristian pakeni Uhtuan pohjoispuolitse metsien halki Suomeen saaden peräänsä takaa-ajopartion koirineen. Hakiessaan turvaa yksinäisestä karjalaismökistä sen asukas, vanha mies antoi Kristianilla salvaa pantavaksi kenkien pohjiin. Pohjien käsittelyn seurauksena Kristianin onnistui eksyttää vainukoirat jäljiltään ja rajan ylitettyään hän jotenkin selvisi Kaustisille asti. Kristian ei jäänyt Suomeen vaan pääsi siirtymään Ruotsiin, jossa hän hankki metsätöissä tienestit paluuseen Yhdysvaltoihin. Tastulalla on vahvat epäilyt, että Kankaan pariskunnalla oli Kaustisilla suojelijansa. ”Epäilen vahvasti, että poliisikonstaapeli Hugo Salo ja kirkkoherra Kaarlo Pirilä olivat jättäneet jotain kirjaamatta ja kertomatta etsijöille.”
Signe perusti Suomessa kanalan, joka tuotti hyvin, mutta oliko saamasi amerikkalaisen omenan jumalainen maku, joka ratkaisi halusi palata Yhdysvaltoihin. Ainakin leivoit saamistasi omenoista amerikkalaisen omenapiirakan. Pariskunnan painajainen oli takana, kun Tukholmasta lähtenyt SAS:n kone laskeutui New Yorkin kansainväliselle lentokentälle. Kristian kuoli 75-vuotiaana vuonna 1970. Hänen muistokirjoituksensa ”unohti” mainita vuodet Neuvostoliitossa ja Suomessa. Sinä Signe elit vielä kymmenen vuotta kauemmin. Ehkä niinä vuosina leivoit rakastamistasi omenoista vielä monta maukasta omenapiirakkaa.
Maarit Tastulan teos sijoittuu tietokirjallisuuden ja tieteellisen kirjallisuuden rajapintaan kerrotun nojatessa läpi tekstin lähteisiin. Teoksessa on laaja lähdeluettelo sekä siirtolaisuuskartat Luoteis-Yhdysvalloista ja Euroopan puoleisesta Neuvostoliitosta vuodelta 1928.
Maarit Tastula: Köyhää väkeä. Suomalaisia Amerikan kultamailla, Otava 2025, 527 sivua.
Annelin kirjoissa 
