Heinäkuu, loma etenee valtoimenaan. Sade sitäkin väkevämpi.
Ystävät ovat juuri tämän viikon Santorinilla. Kiva heille, oikeesti. Kateus kuitenkin hiipii väkisinkin mieleen, vaikka olen siellä missä haluankin. - Saaressa.
Kunnes tajusin; voinhan minäkin kulkea.
Tässä ihan hiljaa paikallani, omille juurilleni, tähän taloon, jossa haahuilen yksin tai no, parin lemmikin kanssa pitkiä aikoja. Voin kuljeskella huoneissa, astua samoille nariseville puurappusille kuin niin moni minua ennen, lämmittää hellaa, kantaa vettä sisään.
Onhan tuota ikiaikaisuutta tarjolla.
Saan kuvitella, kaikea sitä mitä nämä lattiat ja seinät ovatkaan sisälleen suojanneet.
Miten historiallisia ajanjaksoja tai ukkosen ilmoja tämä talo on kestänyt.
Täällä ei tartte pelätä, sen olen jo ymmärtänyt.
Aloin pesemään peräkammarin hirsiä.
Olemme ajatelleet jättää sen ainakin alkuun hirsille ja kesän ruuhkien nukkumapaikaksi. On tunne, että nyt pitää antaa talolle tilaa näyttää, mitä se haluaa. Tapettikerrostumia on niin paljon, että pitää hengitellä ja katsella ennen kuin tekee päätöksiä.
Tämä osa talostahan on aikoinaan siirretty toisesta saaresta tänne.
Juhannuksena tässä kammarissa nukkuivat ensi kertaa lapsenlapseni,
lasten kanssa yhdessä sormin laskettiin, että he ovat tämän talon seitsemäs sukupolvi.
Niitä elämäntarinoita ja vuosikertymiä miettiessä menee yksi saaren sadepäivä aika sukkelaan.
Talossa on tunne,
että se on elänyt monen sitkeän ja sinnikkään naisen kautta, eikä kai se mikään ihme ole,
sillä saarelaisuuteen on aina kuulunut miesten merillä olo, heidän vastuullaan on ollut elinkeinon ylläpitäminen, kun taas naisten vastuulla on ollut perhe-elämän ja arjen sujuvuus. Työnjako on ollut selkeä, mutkaton, vaikka kuuluihan naisille peruskotitöiden lisäksi verkkojen putsaukset ja parsimiset.
Naiset taisivat olla myös niitä soutajia ja taitavia meren liikkeiden aistijoita.
Vahva yhteisöllisyys on aina ollut saarelaisten tuki ja turva, sen varaan haastavissa olosuhteissakin on voinut elämänsä perustaa.
Minua viehättää ajatus keskiviikkopäivästä tasan sata vuotta sitten, 7.7.1926.
Saima mummoni oli tuolloin 33-vuotias seitsemän lapsen äiti. Yksi lapsista oli monien tuntema Sulo, tuona päivänä jo 11-vuotias poika, jonka elämän alkuvaikeuksien jälkeen normalisoitui hänen näköisekseen. Pappani Harald oli tuona heinäkuun helteisenä päivänä reilun viiden vanha, oliko hän ollut jo isänsä kanssa aamuvarhaisella kokemassa verkkoja,
poissa äitinsä helmoista?
Saimahan oli viimeisillään raskaana, sillä seuraava kahdeksas synnytys käynnistyisi reilu viikon kuluttua. Hauskaa ajatella, että minä tiedän jotain sellaista pian lähestyvästä synnytyksestä minkä Saima kokemuksellaan varmasti aavisti. Toki tuntemukset viestivät mitä tuleman pitää, joten eläimille ehkä oli jo saatu heinää varastoiduksi ja kalaa oli suolattu uutterammin tulevia lapsivuodepäiviä ennakoiden. Toisaalta syntymä oli osa elämää eikä arki ehkä pysähtynyt uuden lapsen vuoksi samalla lailla kuin nykyään ja olihan perheen vanhin tytär jo 13-vuotias, hänestä oli varmasti apua naisten töissä. Haluan uskoa, että Saima oli sinä(kin) keskiviikkona levollinen, toimelias ja elämän armollisuuteen uskova. Ja toivottavasti hän ehti hetkiseksi pysähtyä ikkunansa alla olevan ruusupensaan ihailuun sekä seurailla poutataivaalla kaartavia pääskysiä.
Kesän 1926 kerrotaan olleen kuuma ja sateeton, mikä ehkä haastoi loppuraskautta ja ylipäänsä tulevaan talveen varautumista. Saarelaisten elämäähän ylipäänsä rytmitti enemmän luonnonilmiöt kuin kello tai tuoreen valtion poliittinen ilmapiiri.
Saima tuli tähän taloon minäksi Tytärsaaresta ja oli varmasti saanut lapsuudenkodistaan kätevän ja työteliään saarelaisemännän taidot. Uutteruus ja sitkeys ovat olleet perusominaisuuksia sen ajan saarenkasvateille. Väkisinkin sitä miettii jos olisikin syntynyt taivaanrannan tuumailijaksi, miten sitä sen ajan elämän ankarassa rytmissä olisi pärjännyt?
Jos on syntynyt ulkosaaressa vuonna1893,
niin kasvatus on ollut vahvasti uskonnollista ja Jumalan tahtoon luottavaa.
Niin se oli täällä vielä minunkin lapsuudessani; radion kirkonmenojen ja merisään aikana piti osata olla hiljaa
Nyt näitä molempia kammareita hallitsee parisängyt ja on vaikea käsittää, miten niin moni mutikka vanhempiensa kanssa tässä nukkui ja viihtyi tämmöisinä huononpinakin ilmoina. Kynnyksen painauma kertoo omaa tarinaansa niistä kaikista pienistä ja toisaalta painavistakin askeleista, joilla on ponnistettu kohti seuraavaa askelta.
Lopulta Saima sai Konstansa kanssa yhteensä 12 lasta näihin kahteen pieneen huoneeseen. Pienin lapsista olisi oleva vasta viisi-vuotias, kun Saima jäisi leskeksi Konstan tuossa pihapolulla saamansa sairaskohtauksen vuoksi. Kaikkien lapsien elämä ei päässyt aikuisuuteen ja kolmannen pojista Saima menetti sodassa.
Kahdeksan lapsista saisi omat perheensä.
Onneksi Saima ei vielä tuona heinäkuun kuumana keskiviikkona tiennyt mitä elämällä ja Jumalalla olisi hänen suruiksi ja iloiksi suunnitteilla.
Saima on siis laajan jälkipolven äiti, isoäiti, isoisoäiti ja isoisoisoäiti.
Olin itse yhdeksän, kun hän kuoli 85-vuotiaana. Muistan lapsuudesta hänen keltaisen aamutossun pampulansa, kun hän aamuisin kulki rannasta aamupesulta takaisin tänne kammariinsa. Pehmeä keltainen pampula oli vain toisessa tossussa. Muistan hänestä myös lämpöä ja arvokkuutta, ehkä se oli sitä elämän perusasioiden ymmärtämisen vahvuutta ja ikäpolvien kunnioitukseen kasvattamista.
Jos tämän tekstin lukeminen laittaa muistelemaan Saimaa itseään tai ylipäänsä saarelaisnaisia, niin silloin tälle sadepäivälle olet sinäkin saattanut saada erilaista merkitystä?
Itseä Saima on tänään ainakin aikojen takaa opettanut,
miten vähän kuitenkin tiedän
ja miten hatarasti saan kiinni siitä, mitä ja miksi on tapahtunut mitäkin.
"Kun avaat silmäsi, huomaat, että olet jo perillä"
-Thich Nhat Hanh
Tämäpä se olikin ikimuistettava "reissu" jonne haluan ja pitääkin vielä palata :)
